Häntä käytettiin työhön jos toiseenkin, miten aina milloinkin sattui, eikä näyttänyt olevan kovin tarkkaa väliä silläkään, vaikkei olisi kaikesti tehnyt juuri mitään Kun joulukiireet alkoivat, hänet ylennettiin apulaiseksi suureen kauppaan; hänen kirjoitustaitonsa ei ollut kylläkään kehuttava, mutta hän oli koko mato laskemaan päässään, ja sitä juuri tarvittiin. Sitä paitsi hän tuli hyvin toimeen asiakkaiden kanssa, hänellä oli siistit vaatteet ja sormessaan sekä sileä kultasormus että kolminkertainen käärmesormus, niin että hän kyllä puolusti paikkaansa. Hän sai nyt syödä kaupan muun väen mukana ruokailuhuoneessa yhdessä talon isännän ja tämän perheen kanssa.
Se oli mahdottoman suuri ylennys, eikä se voinut olla Edevartiin voimakkaasti vaikuttamatta.
Ja sitten päivänä muutamana Lovise Magrete tuli. Hänellä oli miehensä mukanaan. He tulivat jalan, patikoimaan koko pitkän, vaivalloisen matkan rospuuton aikaan. Lovise Magretella oli lunta pohkeissa ja hameessa. Oli kovin outoa nähdä häntä noin moniin vaatteisiin pynttäytyneenä. Lapsellisuus ja herttaisuus näyttivät hänestä kadonneen. Edevart tuijotti häneen, nyökäyttäen päätään kuten muillekin tutuille asiakkaille. Hän vilkaisi mieheen, tämäkin näytti oudolta ja tuntemattomalta, ei suurestikaan muistuttanut Doppenin tuvan seinässä riippuvaa kuvaa. Mutta hyvän näköinen mies oli, sitä ei käynyt kieltäminen, ja hänellä oli kihara tukka.
Vai täällä sinut taaskin näen! virkkoi Lovise Magrete. Hän puheli Edevartille luontevasti ja teeskentelemättä, ääni oli ennallaan, mutta hänellä oli huivi päässä, kädessä villalapaset ja lisäksi yllään kaikki monet monituiset vaatteet, kaikkein päällimmäisenä villaröijy, jonka Edevart itse oli hänelle antanut.
Kuka tuo on? kysyi hänen miehensä uteliaana. Ja kun Lovise Magrete sen selitti, mies kääntyi synkän näköisenä Edevartiin päin sanoen: Vai niin, vai sinä meillä työssä olit! Mitä sait siitä palkaksesi?
Mitäkö sain palkakseni?
Niin, mitä sait siitä palkaksesi, minä kysyn?
Sain ruoan, vastasi Edevart.
Lovise Magrete: Niin, hän sai ruoan.
Haakon jatkoi: Vai ruoan — pelkän ruoanko?