Edevart katsoi Lovise Magreteen silmät suurina. Tämä käveli lattian poikki, hävisi ovesta ulos. Edevart ei huutanut, ei kiroillut, mutta mihin oli ihme häipynyt? Tämä ankara isku tuli odottamatta, se oli julma, hirvittävä kokemus; hän oli ollut jotakin, nyt hän ei ollut enää mitään. Hän vetäisi myymäpöydästä laatikon auki ja lysähti sen varaan istumaan.
Lovise Magrete tuli samassa sisään sanoen helpotuksesta huoaten:… olikin vain muutamien toveriensa parissa. — Näytähän minulle helminauhaa — tai ehkä sittenkin vain silkkinauhaa. Olen luvannut semmoisen pikkutytölle.
Edevart kohottausi seisomaan ottaen esiin tavaran toisensa perästä, tuskin tietäen, mitä teki, eikä puhunutkaan muuta kuin ilmoitti vain kunkin esineen hinnan. Kun maksun aika tuli, Lovise Magreten täytyi taaskin mennä ulos katsomaan miestään. Hän tuli yhdessä tämän kanssa takaisin kauppaan ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka mies oli nähtävästi naukannut useitakin ryyppyjä.
Aluksi Haakon oli vaimolleen leikkisä ja ystävällinen puhellen tähän tapaan: Niin, nyt sinä olet valmis, mutta minun on vielä tehtävä kauppani. Näytäpäs piippuja!
Edevart toi piippuja, monta piippua. Niissä oli kyllä valitsemisen varaa.
Haakon virkkoi: Kuulehan hyvä sana taas, kaveri! Ethän tehnyt mitään pahaa? Vai kuinka?
Edevart ei vastannut.
Etsi nyt mieleisesi piippu! kehoitteli Lovise Magrete.
Pelkkiä roskapiippuja! tokaisi Haakon vastaukseksi. Valitse sinä minun puolestani.
Ota tuo!