Edevart kääntyi poispäin ruveten tekemään kauppaa muiden asiakkaiden kanssa.
Kun kauppa illalla suljettiin ja hän käveli tuvan ohi, hän kuuli sieltä hanurinsoittoa ja tanssin jytinää ja näki Lovise Magreten seisovan kynnyksellä. Doppenilaiset eivät siis olleet vielä edistyneet kotimatkalle. Edevart tahtoi mennä ohi pysähtymättä — hän tunsi itsensä typö tyhjäksi, rikki raastetuksi, hänellä ei ollut enää mitään sanomista Lovise Magretelle.
Mutta tämä tuli hänen jälkeensä puhellen: Jäätiin huomiseen, Haakon on luvannut soittaa koko illan. Niin, eipähän siinä mitään, naapurin eukko on lasten luona. Mitä sinä sanoitkaan: oliko sinulla jotakin minulle? Mutta en minä uskalla. Sinä olet ihan liian hyvä, mutta en uskalla. Mitä sinun piti antaa minulle? Ehkä et tahdo sitä sanoa, mutta luulin, että se oli sinun kuvasi…
Olisitko sinä tahtonut sen?
Olisin, tietysti, mutta tiedäthän…
Ei se ollut kuva, Edevart sanoa tokaisi. Ei minulla ole minkään valtakunnan kuvia.
Niin, no. Mutta voi maailmassa, kuinka hyvä sinä olit minulle!
Olin niin rakastunut sinuun, kuuli Edevart sanovansa.
Nainen pudisti raskaasti päätään vastaamatta mitään.
Edevart: Oletko tyystin unohtanut kaiken, mitä meidän välillämme tapahtui, että antauduit minulle kokonaan, kaikkinesi? Oletko unohtanut sen?