Kuten haluat!
Ja Knoff lähti tiehensä.
Siksi paljon kunnioitettiin kauppapaikan mahtavaa päällikköä, että tapahtui niin kuin hän oli sanonut. Haakon vietiin maata, ja talossa oli pian kaikki rauhallista.
Edevart käyskenteli pitkän aikaa kuutamossa. Kaiken sen jälkeen, mitä nyt oli tapahtunut, hänen kai olisi pitänyt tulla järkiinsä ja mennä hänenkin maata, mutta! yhä vielä näkyi olevan tulta siellä täällä talossa, samoin myös siinä erillään olevassa pikku rakennuksessa, jota käytettiin satunnaisten kävijöiden majapaikkana. Mitä hän siitä? Eipähän mitään, nyt ei vain ollut vielä kovinkaan myöhäistä, ja hänen mielessään kyti yhäkin salainen toivo, että Lovise Magrete ilmestyy vielä näkyviin ja tulee puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan. Mutta tietysti Lovise Magrete on miehensä kanssa pikku rakennuksessa eikä tahdo tulla ulos! Ja entäpä vaikka tulisikin? Sopiko Edevartin ehkä odottaa, että tämä katsoisi häneen lempeämmin silmin siitä hyvästä, että hän oli kurittanut tämän miestä? Ei, Lovise Magrete ei kehuisi hänen rohkeuttaan, se oli hukkaan heitettyä miehekkyyttä.
Ei, Edevart ei merkinnyt tuolle naiselle enää kerrassaan mitään. August olisi sanonut: Terve menoa vain! ja ollut jälleen yhtä iloista poikaa kuin ennenkin. Edevart meni veltoksi ja hempeämieliseksi, sääli ja surkutteli itseään. Tässä masennuksen tilassa, joka oli seurannut äskeistä ankaraa kiihkonpuuskaa, hänen päähänsä pälkähti ajatus, mahtoiko Lovise Magretella olla tulta uunissa; piipusta ei tosin näyttänyt nousevan savua, mutta hänen pohkeensa ja hameensahan olivat olleet lumessa, niin että hän olisi varmaan mielellään kuivaillut vaatteitaan.
Hyvää yötä! Edevart tuumi mielessään ja kääntyi pois.
Hän aikoi pistäytyä laitureilla päin, siinä menisi taas vähän aikaa. Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä täällä vieraassa paikassa? Hän olisi voinut olla kotona Poldenissa ja talvella Lofooteilla kalassa ja mennä kesäksi Vesteraaleniin kapakalan pyyntiin. Silloin hän olisi voinut olla nuottakunnan mukana, olisi voinut vuonon pohjukassa kiertää silliparven apajaan, olisi voinut olla kalassa Ruijassakin, olisi keksinyt jos jotakin ja elänyt elämäänsä kaikessa rauhassa. Sitten olisi voinut mennä naimisiin pikku Ragnan kanssa ja ottaa kotinsa huostaansa vanhemmiltaan, siellä hän olisi kasvattanut karjaa ja viljellyt perunoita ja kauraa kotitarpeiksi — eikä hänen olisi koskaan tarvinnut kuljeskella kuin sijaton sielu talvi-iltana kuten nytkin, lemmentuskien kourissa -.
Edevart tunsi itsensä siinä kävellessään niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että alkoi tuntea koti-ikävää. Hän tahtoi nähdä jälleen kotinsa; kylä oli köyhä, mutta kesällä valoisa ja ystävällinen, talvella taas pitivät metsänhaltiat ja Ahti siellä peliään, ja siellä kuuli hauskoja satuja ja tarinoita. Ei ollut toista sellaista paikkaa maan päällä. Tarvitsiko muuta kuin muistella, miten Ragna hymyili kovin sievästi pienenä ollessaan ja koko ajan kun hän varttui vanhemmaksi, ja kaikkikin lapset hymyilivät tuolla kotona ihmeen herttaisesti, ja jos hänen tekisi mieli nähdä jotakin suurempaa ja mahtavampaa, niin eipä koko maailmassa varmaankaan ollut niin komeita tuntureita kuin kotona. Maaliskuussa tuli aina kottarainen ja vähän myöhemmin harmaahanhi — voi sentään, tuota ihmeellistä siipien kiilaa ja lintujen ääntelyä taivaan alla! Isä ja äiti olivat opettaneet hänet ottamaan lakin päästään ja seisomaan hiljaa paikallaan kuullessaan sitä. Niin, niin, hän tahtoi takaisin kotiin, sinne häntä halu veti, hän tahtoi purjehtia Knoffin jahdissa ja pistäytyä Lofooteilta kotona. Se voisi tapahtua kuukauden, parin päästä. Silloin jänis ja metsäkana olivat alkaneet muuttua ruskeiksi, puroissa alkoi vesi virtailla jääkuoren alla, pajuissa ja raidoissa oli kissoja. Mutta mitä ihmeen pikkulintuja siellä pyrähtelikään asumusten ympärillä, hän ei muistanut nähneensä niitä täällä etelän puolessa, tuollaisia keltaisen ja harmaan kirjavia aukkoja, jotka olivat hullunkurisen pieniä? Hänen tuli noita pienoisia siivekkäitä kummasti sääli. Oli aivan uskomatonta, kuinka ne saivat järsiä nälkää pitkän talven mittaan. Edevart tunsi ihan itkevänsä siinä kävellessään, yritti purra luontonsa ja sanoi kovasti ja kiukkuisesti itsekseen: Mitä lienevätkään olleet, pahanpäiväisiä rääpisköjä, olivatpa nuo vielä siellä tai olivatpa olematta, yks' lysti! Varpusia tai keltasirkkuja, mitä hiton hottisia lienevät olleetkaan, kuuletko!
Hm! hän virkkoi sitten ääneensä, ja hänen täytyi ruveta hyräilemään laulunpätkää pelastaakseen tilanteen, Kävelettekö näin myöhään ulkona lauleskelemassa? hän kuuli samassa kysyttävän.
Hän oli tullut takaisin talon luo ja yhdytti neitsyt Ellingsenin tuvan nurkalla. Edevart luuli lysähtävänsä kokoon. Tuo nainen näkyi olevan päällysvaatteissaan. Oliko hän ehkä jotakuta vaanimassa? olisiko huomannut, minkä vuoksi Edevart oli täällä kuljeskellut?