Ei epäilystäkään, neitsyt Ellingsen oli saanut jostakin käryä nokkaansa, oli varmastikin vaaninut hänen askeleitaan, puheluaan Lovise Magreten kanssa, ehkäpä katsellut tappelua ikkunasta.
Että pidinkö hänestä? Minun tuli sitä naista niin sääli. Mutta eipä silti; hän ei valita, ei sano koskaan pahaa sanaa miehestään.
Mutta älkää seisoko siinä viluissanne! Kas näin, sallikaa minun -! Neitsyt aikoi kietaista turkinkauluksensa Edevartin hartioille, mutta tämä kieltäytyi hymyillen. Neitsyt tahtoi pakottaa hänet menemään sisään ja koetti jos jollakin tavoin puuhailla ja hääräillä ja pitää hänestä huolta. Menkää nyt maata, minä tulen mukaan ovelle asti. Ja ovella hän — tuo neitsyt Ellingsen, tuo helkkarin eloisa ja puhelias tyttölapsi, sanoi: Hyvää yötä! Ette pyydä minua sisään?
Edevart katsoi häneen suu ammollaan: Mitä -?
Hihihii! Ja toinen oli samassa tiessään.
Aamupuolella Edevart heräsi siihen, että joku viskasi lunta hänen ikkunaansa. Sekä hän että hänen toverinsa leipuri hyppäsivät katsomaan, mutta ketään ei näkynyt ulkona, kuu oli painunut tunturien taa eikä päivä ollut vielä valjennut. Edevart sukaisi kiireen vilkkaa vaatetta päälleen ja ehätti ulos pihalle. Hän oli niin ahdistuksissaan ja onneton. Mieletön toivo leimahti hänessä taas ilmi tuleen. Aivan niin, siellä Lovise Magrete oli häntä nurkalla odottamassa, odotti sydän kurkussa.
Sinun täytyy pysytellä valveilla, sanoi Lovise Magrete heti ensi sanoikseen.
Valveillahan minä olenkin, vastasi Edevart ihmeissään. Niin. Hän on aivan hurjana, hänellä on nyt paha jälkihumalansa.
Sitäkö sinä tulit minulle sanomaan? kysyi Edevart kiitollisena. Sinä siis tahdoit pelastaa minut?
En sitäkään. Tai kyllä sitäkin. Kunhan vain pysyttelisit valveilla. Minua niin pelottaa! Nainen seisoi hetkisen paikallaan, mutta juoksi sitten takaisin sisään.