Haakon totteli vaimoaan käyden säyseämmäksi, mutta kääntyi sentään Edevartiin päin virkkaen: Kuulehan, kaveri, eilen oltiin kyllä vihamiehet!
Edevart tunsi yhä sääliä miestä kohtaan ja mutisi vastaukseksi: Eihän se ollut mitään!
Vastaus tuntui harmittavan Haakonia. Sinä päivänä oli vaikea puhua hänen mielikseen, ja nyt oli vielä tuo punatukkainen tyttökin kuulemassa. Ettei tappeleminen hänen kanssaan muka ollut mitään, se kävi Haakonin sisulle; ei Edevartin eikä vieraan tytönkään pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänestä saattoi suoriutua joka kerran yhtä helpolla kuin edellisenä iltana. Hän tokaisi: Oli kai se sentään jotakin, häh?
Edevart ei vastannut mitään.
Ja voi siitä tulla vielä enemmänkin! lisäsi Haakon hymyillen tytölle.
Lovise Magrete: No niin, nyt olemme valmiit.
Haakon katsoi häneen: Niin, niin, Lovise Magrete, minä en ole varmaankaan semmoinen kuin minun pitäisi olla, en ole niin korea ja hieno, minulla ei ole sormissa kultasormuksia niinkuin eräillä, joita en tahdo ruvet nimittelemään…
Mutta hyvä Jumala, Haakon!
Haakon heilautti äkkiä säkin selkäänsä mennen vaimonsa kanssa ulos ovesta. Edevart saattoi kuulla hänen sanovan lattian poikki kävellessään: Tahtoisin vain tietää, käyttikö hän kaikkia noita sormuksiaan ollessaan minun talossani työssä.
Niin sitten loppuivat joulukiireet, meni joulu, meni tammikuu ja muutamia päiviä helmikuutakin. Edevart sai nyt hommata jahtiin yhtä ja toista sekä pitää huolen siitä, että kaikki oli kunnossa. Entä kuka siihen tulee laivuriksi? hän kysäisi. Tuleepahan muuan mies, vastasi Knoff vältellen.