Eikä Knoffilla ollut tällä haavaa aikaakaan puuttua mokomiin pikkuseikkoihin. Kaipa siihen tuli mies, ehkä tuli, ehkä jäi tulematta — Knoffilla oli tärkeämpää ajateltavaa. Hän vedätti omilla hevosillaan ja monilla vierailla hevosilla kaukaa louhoksesta kivilohkareita, kiviä ja yhä vain lisää kiviä, joukoittain suuria lohkareita, jotka ajettiin äärimmäiselle laiturille uuteen suureen laituriin muurattaviksi. Knoff siunasi mielessään hyvää talvikeliä, lunta ja pakkasta ja pysyvää kaunista ilmaa. Kaikki kivet ladottiin päällekkäin suoriin riveihin, äärimmäinen, äkkijyrkänteen reunaan tuleva kivikerros olisi jo vedenrajassa viidentoista kyynärän korkuinen — siihen työhön tarvittiin sukeltajia Trondheimista, puhumattakaan muurareista ja muista käsityöläisistä ja suurista nostureista ja lautoista ja kaikesta liikkuvasta kalustosta. Entä kustannukset? Ne nousivat kerrassaan huimaaviksi. Knoff tunsi siitä hiukan esimakua maksaessaan lauantaisin tilin hevosmiehille kivien vedosta sekä palkan sille miehelle, joka toimitti poraustyöt ja asetteli lohkareet päällekkäin.
Kun alusten oli määrä lähteä, sai Edevart tehtäväkseen palkata jahtiin miehistön, ja kun hän huomautti, että se työ kuului aluksen päällikölle, myönsi Knoff, että niinpä tietenkin; mutta laivuria ei kuulunut; mies, jonka hän oli siksi valinnut, lähetti sanan, ettei hän tule, eikä silloin ollut muuta neuvoksi kuin että Edevartin itsensä oli otettava jahti komentoonsa.
Ei minusta ole siihen, Edevart yritti väittää vastaan.
Knoff vilkaisi kelloonsa, hänellä oli tietenkin kiire, mutta hänen täytyi sentään selittää: Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin purjehdit kaljaasin jäljessä, siinä minulla on vanha laivurini. Itsehän sinä sanoit olleesi mukana ostamassa kalaa Lofooteilla? Hyvä, osta kalaa, saat rahaa kaljaasista, kysy neuvoa sen laivurilta! — Edevartin uusiin vastaväitteisiin hän kivahti: Et kai sentään aio antaa jahdin jäädä kotiin?
En tietenkään, mutta…
Ei minulla ole aikaa seisoskella tässä kauempaa, ota jahti ja sillä hyvä!
Edevartilla oli siis tiedossa kunniakas paikka, eikä hän enää kiellellyt. Tietenkin August oli opettanut häntä purjehtimaan jahdilla, siitä ei siis ollut estettä, ja karttaa ja merikortteja hän ymmärsi kyllä sen verran, mitä tarvittiin Nordlandin matkalla, mutta vastuunalaisuus pelotti.
Hän lähti Knoffin puheille ja sanoi: Teillä on vanha nuotta laiturilla riippumassa, paljonko tahdotte siitä?
Sillinuotastako? Mitä sinä sillä?
Tahtoisin ostaa sen.