Knoff mietti tuokion: Ota pois se nuotta! Voidaanhan hinnoista sopia sitten myöhemmin.
Jälleen suuri luottamuksen osoitus isännän puolelta, ei sillinuottaa kenelle tahansa noin vain ilman muuta! Eipä kylläkään, mutta eipä joka miehen kallosta ollutkaan lähtenyt sellaista loistavaa ajatusta, että oli rakennettava oikea suuri satamalaituri!
Viimeiset päivät olivat käsissä, kaikesta oli pidettävä huoli, laivoihin oli hankittava ruokatarpeet, viinatynnyri ja vesirinkilät sekä suunnattomat määrät suolaa. Edevartin oli myös heitettävä rehellisesti hyvästit neitsyt Ellingsenille, ei voinut muutenkaan, olivathan he olleet viime aikoina pariinkin kertaan hyvät ystävät; lempo hänestä selvän ottakoon, mutta neitsyt oli antanut tälle ystävyydelle liioitellun merkityksen, ikään kuin se olisi ollut aiottu kestämään ikuisesti. Edevart ei suurestikaan välittänyt koko neitsyestä, ei ollut rakastunut häneen, vain koko lailla ylpeä siitä, että tämä tahtoi olla hänen kanssaan hyvissä väleissä eikä luonut silmiään keneenkään toiseen kauppa-apulaiseen, vaan ainoastaan häneen. Se lujitti Edevartin itsetuntoa.
Kaljaasin laivurista, vanhasta Noremista ja Edevartista tuli oitis hyvät ystävät. Laivuri oli harmaapäinen, vauras ukko, jolla oli pieni talo kylässä. Edevart pyydettiin mukaan ukon kotiin, hän viipyi siellä kokonaisen päivän ja yön ruoan ja juoman yltäkylläisyydessä. Myöhemmin Edevart kyllä joutui huomaamaan, mihin noin suuri ystävällisyys oikein tähtäsi. Laivurilla oli vain poikia, hän ei siis halunnut kotivävyä, vaan tahtoi päästä varmuuteen Edevartin ystävyydestä muussa tarkoituksessa.
Niin he sitten purjehtivat matkoihinsa, kaljaasi edellä, jahti Hermine — laivuri Edevart Andreasen — jäljessä. Se sujui kuin itsestään, kävi hiljainen tuuli, tähdet tuikkivat, sen kuin vain oli ja aikaili. Edevart pistäytyi maissa Bodøssä ja osti sieltä kotolaisille uudet lahjat, hameen ja villaröijyn äidille, kengät ja yhtä toista pikkukamaa muille, hän tunsi iloa sydämessään punnitessaan tavaroita kädessään ja kuvitellessaan, miten ne otettaisiin vastaan: sisaret tulisivat kiittämään häntä pikku kätöset ojossa.
Purjehdusta kesti kolme runsasta viikkoa, sillä ilma oli pysytellyt liiankin kauniina ja tyynenä, ja niin lopulta oltiin Skrovessa, vanhassa, rikkaassa kalastuspaikassa. Edevart tunnettiin siellä ennestään. Kalastus oli vasta alussaan, vähän väkeä, vähän ostajia. Knoff oli määrännyt, että heidän oli samanaikaisesti tiedusteltava myös Länsi-Lofootein kalastusta ja purjehdittava tarpeen vaatiessa länteen.
Karoluksen tullessa miehineen kahdeksanhangallaan Edevart aivan säpsähti, täällä oli pelkkiä poldenilaisia tuttuja ja naapureita, Joakim-veljestä oli venähtänyt iso mies, tällä oli suvun jykevät nyrkit, mutta oma pyöreä, pisamainen, naamansa. Siinäkös tervehdittiin ja ihmeteltiin, poldenilaiset eivät olleet uskoa silmiään: oliko tuo todellakin Edevart, tuo mies, joka kuljetti vierasta jahtia ja ostaisi heidän kalansa, eihän nyt ollut enää millään väliä, ja miten ihmeessä kaikki oli oikein käynyt? Varmaan oli saanut periä jonkun englantilaisen, oli kai käynyt Luvatussa maassa? Koko venekunta tuli jahtiin, jossa he saivat lahjoja ja heitä kestitettiin. Oli mukana Teodorkin, mies jolla oli kohju, ja hän kun oli ollut Bergenin matkalla ja sen vuoksi liikkunut enemmän kuin muut, hän saattoi puhua ja sanoa Edevartista, että "hänessä on miestä vähin joka lähtöön, sen verran olen kyllä hänestä nähnyt!" Teodor kyseli Augustia. Niin, August oli kerrassaan ihme; pistä hänet vaikka luodolle keskelle merta, hän saa siivet selkäänsä ja lentää pyrähtää maihin! Juuri kun hän oli ollut Riiassa, hän onkin yks kaks Levangerissa, ja joka kerran vain entistään rikkaampana. Kalastajat katselivat silmät suurina kaikkia Edevartin tavaroita ja vehkeitä, ja hänen täytyi oikein näyttää heille, että käärmesormus oli kolminkertainen. Karolus sanoi: Niin näkyy olevan, että vasta kun pääsee maailmalle, miehestä voi tulla jotakin. Yksi venemiehistä, vanha Martinus, keulamies, vastasi siihen: Niin, niin! sinä Karolus olet nyt kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja kaikkea, meistä muista se on hyvä ja oikein, mutta mitäs me olemme? Tomu ja tuhka.
Poldenin miehet kysyivät Edevartilta, aikoiko tämä tulla Poldeniin kalansa kuivauttamaan. Kyllä, niin hän aikoi tehdä. He tiedustelivat, paljonko hän maksaisi päivältä, ja hän vastasi maksavansa saman kuin muillakin kuivaamoilla oli tapana. Sitten he kiittivät kaikesta ja lähtivät tiehensä.
Joakim jäi jahtiin, hän kertoi kuulumisia kotoa, saattoi kiittää veljeään vielä kerran tämän kotiin lähettämistä rahoista; navetassa oli nyt uusi katto, ja pikku tytöt kävivät kirkossa koreissa uusissa vaatteissaan. Äiti oli sairastellut talvella, ja nytkin, Joakimin lähtiessä, oli ollut vuoteen omana, mutta arveli itse, ettei se ollut vaarallista. Isä oli terve ja reipas ja oli nyt talven kuluessa käynyt kertaalleen tarkastamassa lennätinlinjan. Muuten ei kotipuolessa ollut tapahtunut mainittavia, Karoluksesta oli vain tehty kunnanvaltuuston puheenjohtaja, sillä kauppias, joka oli ennen ollut siinä virassa, oli tahtonut, että kylään tehtäisiin maantie, mutta Karoluksen mielestä ei ollut siihen varaa, ja niin puheenjohtajaksi valittiin hänet. Mutta Karoluksen asiat olivat nyt sillä tavalla, että hänen vaimonsa oli suuresti muuttunut.
Miten sitten? Edevart höristi korviaan.