Hän vain kävelee yksinään, mumisten jotakin itsekseen. On käynyt niin kummalliseksi, että lieneekö enää kaikki ruuvit jäljellä.

Ane Mariallako?

Niin, voitko ajatella! huudahti Joakim. Hän, joka ennen oli niin reipas ja rohkea, että saattoi talvella, kun miehet olivat poissa, teurastaa vasikankin. Kukaan ei voi sitä ymmärtää. Nyt hän kuulee huutoja suosta ja väittää, että huutaja on Skaaro, joka ei ole saanut rauhaa sielulleen. Kun Karolus palasi kotiin ja tuli kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi, vaati Ane Maria, että tämän oli pistettävä koko kylä kaivamaan suota saadakseen Skaaron sieltä esiin ja pois. Se Skaaron kohtalo on käynyt häneen niin pahasti, vaikka hän teki silloin kaikkensa saadakseen miehen pelastetuksi. Niin ettei Karoluksellakaan ole helpot päivät, ei tahtonut uskaltaa lähteä kotoaan minnekään.

Edevart näytti kaikki lahjat, jotka hänen oli ollut aikomus tuoda mukanaan kotiin keväällä, hän antoi Joakimille kirkkauttaan kiiltävän tuppipuukon ja otti pojan mukaansa lastiruumaan, näyttäen tälle sillinuotan. Saat ottaa tuon nuotan!

Joakim ei aluksi ymmärtänyt: Mitä? Tuon nuotanko? hän ihmetteli käyden kourimaan nuottaa ja kopeloimaan, se lojui siinä valtavan suurena ja ruskeana, kohosi kuin vuori aluksen pohjalta. Se oli oikea, aito sillinuotta. Mitä ihmettä — ettäkö tämä nuotta minulle?

Niin, sinä saat sen, virkkoi Edevart mahtavasti.

Joakim tunsi aivan mielensä järkkyvän. No mutta Herran nimessä, mitä sinä oikein…!

He hymyilivät molemmat vesissä silmin, heidän mielensä oli järkkynyt pohjiaan myöten. Joakim pojan silmissä häivähti ihmeellinen kuva: hän on nuotanomistaja, seisoo miesten joukossa ja komentaa kunkin paikalleen, hän saattaa potkea nuotan salmen poikki ja kiertää apajaan suuret rikkaudet, puolet apajasta kuuluu nuotan omistajalle. Veljekset puhuivat nuotasta, miten pitkä se oli, mistä se oli tuotu, mitä se oli maksanut. Joakimin olisi pitänyt saada se heti mukaansa, mutta sillinuotta ei ole suinkaan nenäliina, se on kokonainen veneenlasti, ja he sopivat niin, että Karolus hakee nuotan kahdeksanhangallaan. Sille vuokrataan rannalta oma talas.

Päivät kuluivat, kalansaalis oli niukkaa, sitä paitsi säät kävivät epävakaisiksi. Edevartilla oli kaikki kunnossa, kalansiivousvehkeet ja maksatynnyrit valmiina, suolat varalla niinikään, toinen hänen miehistään, joka oli kalansiivooja, teroitti joka päivä suuria, raskaita veitsiään. Mutta saalis pysyi yhä edelleen huonona, Edevart osti kaiken minkä sai, mutta tuskin laivan emäpuukaan tuli niistä peittoon.

Laivuri Norem tuli hänen luokseen kertoen saaneensa lännen puolesta tietoja, ettei saalis ollut sen parempi sielläkään, mutta siellä ei ollut liioin ainoaakaan ostajaa, joten hänen mielestään oli paras toisen heistä purjehtia länteenpäin, ja varmaankin oli silloin kaljaasin lähdettävä. Hän antoi Edevartille rahaa, puhellen isällisesti ja ystävällisesti. Ja nyt hänellä oli jotakin erikoista sanottavana Edevartille, nuorelle ystävälleen. Heidän piti sopia muutamasta asiasta, ei se ollut koko maailman asia, ei toki. Hän oli ollut kauan Knoffin palveluksessa, oli ostanut kalaa kahtenatoista vuonna ja kaikki oli aina käynyt hyvin, nyt heidän ei pitänyt olla muita laivureita huonompia, ei pitänyt itse pilata omia asioitaan, toinen alus saattoi maksaa killingin enemmän, toinen killingin vähemmän, eikä laivanisäntä voinut seurata hintojen vaihtelua päivä päivältä, se oli sula mahdottomuus, Knoffilla oli kyllä muutakin puuhaa ja hommaa…