Lorun loppuna oli, että laivuri Norem halusi tunnustella maaperää, noin vähän kerrallaan varovasti tiedustaa Edevartilta, eivätkö he voisi sopia niin, että he huiputtavat Knoffia kalanostossa hiukan, noin vain aivan vähän ja varovasti; mitä hänen hyvä nuori ystävänsä ajatteli siitä?
Ensi aluksi Edevart jäi vastauksen velkaa.
Asia oli sillä tavalla, että jos he saavat kalat parisen killinkiä huokeammalla, he voivat pistää nuo killingit omaan taskuunsa, eikös niin?
Kyllä niinkin, Edevart myönteli. Mutta milloin kala on kahta killinkiä huokeampaa? Ei milloinkaan. Se on aina päivän hinnassa.
Niin kyllä, sanoi Norem vastaukseksi noin suureen kokemattomuuteen. Mutta mehän oikeastaan olemme ne, jotka määräävät päivän hinnan, ja me määräämme sen kahta killinkiä korkeammaksi, jotta jää hiukkasen itsellemmekin.
Ka, mikäs siinä, olkoon niin! Edevart muisti, mitä August oli kertonut, millä tavalla kalakaupassa saattoi pitää omaakin puoltaan, menestymisen ehto oli siis tunnettu, August tiesi sen, August tiesi kaikki sentapaiset asiat.
Sinä siis suostut, jatkoi Norem hellittämättä. Ei Knoff kysele eikä tutkaile toisista laivoista, paljonko ne ovat maksaneet viime talvena tänä tai tuona päivänä, ja vaikka kysyisikin, saisi todennäköisesti kaikilta saman vastauksen, sillä toiset laivurit tekevät samoin kuin mekin, heiltähän minä tämän taidon olen oppinutkin.
No kaipa se sitten käy sillä tavalla! tuumi Edevart lopuksi eikä kieltäytynyt.
Se kävi niin oikein mainion mukavasti, tuumi Norem, tuo vanha, arvossa pidetty ukko, talonomistaja, vauras mies. Heidän täytyi vain sopia siitä, ettei toinen kirjoita kirjoihin toista, ja toinen toista. Nyt olisi varmasti hyödyksi, että alukset eroaisivat toisistaan ja kaljaasi purjehtisi länteen, mutta täytyi pitää varansa, ettei kalanhintojen ero saanut nousta eri paikoissa liian suureksi.
Pois lähtiessään laivuri Norem ojensi kätensä nuorelle, kovin hyvälle ystävälleen, ja Edevart tarttui siihen kuin vannoakseen yksimielisyyttä. Mitäpä hän saattoi muutakaan? Jos hän olisi ilmaissut tämän suunnitelman laivanisännälle, ei häntä olisi varmastikaan uskottu, sillä Norem oli vanha palvelija; ja miksi Edevartin olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikkia muita, miksi hän itse turmelisi oman onnensa? Mutta oli miten oli, Norem oli ovela juoniniekka, joka oli käyttänyt ystävyyttä ja omassa kodissaan kokonaisen vuorokauden ajan osoittamaansa vieraanvaraisuutta hyväkseen saadakseen toisenkin houkutelluksi yhteen juoneen.