Sellaisia ihmiset olivat.
Mutta sitten kalaa alkoi tulla oikein toden teolla ja tätä jatkui hyvän aikaa, ja Edevart osti ostamistaan, ja siunatut kaksikillinkiset menestyivät ja lisääntyivät salaisessa pöytälaatikossa, kunnes maaliskuun keskivaiheilla nousi ankara myrsky saattaen kaiken pysähdyksiin. Myrskyvaroitusmerkki oli nostettuna mastoon kolme päivää yhteen menoon.
Se myrsky pysyi ihmisten mielessä kauan aikaa, se oli tuollainen päiväntasausmyräkkä, joka raastoi maata ja saattoi sielut pelon valtaan. Aluksi oli luonnottoman tyyntä: kaikki oli kuin kuollutta, vesilinnutkin ääneti, koko maailma kuin pysähtynyt kulussaan. Tuo raskas, painostava äänettömyys ja liikkumattomuus oli melkein pahinta kaikesta, ei ollut olemassa muuta kuin se olotila, jossa ihmiset eivät voineet nähdä mitään tarkoitusta. Kaksitoista tuntia maailma oli liikkumattomana sekasorrossa, vähemmästäkin jo voi lamaantua — sitten rupeaa vaivainen heinänkorsi häilähtelemään turvekatolla, sitten tuntuu tuulenpuuska, hiljaisuus on rikkoutunut, meri alkaa uudelleen elää, kaukana, kaukana tuntuu olevan tulossa jotakin, kuin kaukainen pauhu, se lähestyy lähestymistään, nyt se viheltää kuin pillillä, nyt sillä on jo useita pillejä, nyt tulevat mukaan pasuunat ja urut, sitten on vain mylvinää ja ärjyntää. Meri on parissa tunnissa muuttunut yhdeksi ainoaksi valkeana kuohuvaksi mielettömyydeksi.
Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.
Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.
Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!
Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti, että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa, oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —
Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.
Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle, että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan, hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan! Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle. Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli varaa enää parin sylen verran.
Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin. He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja; pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle, jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt nuotta vain kestäisi!