Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma, oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan. Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa: naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen — ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria, joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää itseään huutamasta.

Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat — silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.

VIII

Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut, täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita. Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa, syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää, kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin, joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat; jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan! Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä, joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti. Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja heitti ankkurin Poldenin rantaan.