Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan. Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.
Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet, kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin — sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin. He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen! Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää. Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki, senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle! hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret. Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi, ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä, nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava, hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.
Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa, mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.
Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin, mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan, sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät. Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut, kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.
Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen, pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin ratkaistavaksi. Lorun lopuksi Herminen täytyi kuin täytyikin maksaa Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa, muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen pääsemättä lastiaan kuivaamaan.
Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa Lokissa. Ei kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan, mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta, että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.
Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.
Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain, kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta; ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.
Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida. Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.
Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi, nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan, kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja Hermine huosittiin ja pestiin puhtaaksi.