Edevart tuli sittemmin ajatelleeksi, ettei niin pahaa jottei jotakin hyvääkin. Mitä hän oli nähnyt isäntänsä kasvoissa sinä suurena tuokiona, jolloin tämä luki sähkösanoman kaljaasin haaksirikosta? Knoff päästeli huudahduksia: Nyt tuli onnettomuus, laiva ja lasti pohjaan käden käänteessä! Nyt tuli loppu! Mutta kasvot eivät suinkaan osoittaneet surua ja huolta, päinvastoin. Oli miten oli, joka tapauksessa Knoff rupesi juttelemaan Edevartin kanssa: Voitko kuvitella? Norem ajoi kaljaasin kivelle. Se joutui hylyksi ja meni pohjaan. Mies taitaa käydä vanhaksi, en ihmettelisi, vaikka pitäisitkin häntä hiukan tökerönä, tietenkin hän on vanha kunnon mies, mutta ei mikään ruudinkeksijä, hahhahhaa! Eikö niin? Ja minä kun olin ajatellut lähettää sen kaljaasin ensi kesänä suoraan Itämerelle. Noista trondheimilaisista välikäsistä on pelkkää kiusaa ja haittaa, tuppaavat ihan pistämään vihakseni, mokomatkin. Mutta siitä tuumasta ei tullut mitään, kaljaasi meni pohjaan kuin kivi. Missä se tapahtuikaan? Vähän matkaa Villan majakan pohjoispuolella, niin tässä sanotaan. Hyvä asia sentään, että kaikki pelastuivat, ainakaan ei vanhalla Noremilla ole ihmishenkiä omallatunnollaan. Mitä minun pitikään sanoa: otat toisen miehen mukaasi ja raaputatte jahdin puhtaaksi ja maalaatte sen sitten. En tahdo nähdä sitä uuden laivalaiturin kupeessa sen siivoisena. Ei puhettakaan —
Nyt Knoff jo olisi saanut lopettaa, tuumi Edevart itsekseen, mutta miespä alkoi käydä liiankin luottavaiseksi lisätessään vielä pari sanaa: ja mitä se merkitsi? Eikö haaksirikko vaikuttanut Knoffiin sen enempää, saattoiko hän heti kohta ruveta puhumaan muista asioista ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut? — Et kai poikennut laiva-asemalla eilen tullessasi? hän kysyi. Et siis tiedä, että ovat sinnekin saaneet suuren laiturin. Sinun pitäisi pistäytyä katsomassa sitä.
Voinhan kyllä käydä.
… pelkkä puulaituri, muuten, Knoff jatkoi. Kuuluvat naulanneen sen kokoon, olkoon se heille sallittu…
Tynnyrintekijän ja kaikkien muidenkin mielestä Knoffin tarkoituksena oli lyödä kovasti rahaa haaksirikosta. Riippui siitä, miten hyvässä vakuutuksessa kaljaasi ja lasti olivat, mutta jos he vähänkin tunsivat Knoffia, hän oli varmasti vakuuttanut ne ainakin kaksinkertaisesta arvostaan, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin pöyhkeilynhaluaan, jottei kukaan pääsisi sanomaan, että hänellä oli kehno laiva ja mitätön lasti. Hänen piintynyt turhamaisuutensa oli siis kerrankin ollut hyödyksi, hän ei nyt valitellut, ei pistänyt enää mitään töitä seisomaan, vaan maksoi lauantaina jokaiselle miehelle täyden palkan.
Ihmeellistä! Se, että Knoff näytti taas päässeen jaloilleen, että hänen laiturinsa oli täynnä jauhosäkkejä ja hänen myymälänsä hyllyt täyttyivät uusilla tavaroilla, vaikutti sekä taloon että koko ympäristöön. Ihmiset kävivät kuin vilkkaammiksi, uusi toivo näytti syttyneen mielessä. Edevart ei paljonkaan huomannut muutosta, kun uurasti päivät jahdin puhdistus- ja maalauspuuhissa nukkuen yönsäkin siellä. Mutta kerran lauantai-iltana hänen apulaisensa, nuori poika mainitsi sinä iltana taas tanssittavan suuressa tuvassa. Eikö Edevartkin aikonut lähteä maihin? Haakon Doppen oli tullut pelimanniksi.
Edevart ei uskaltanut ajatellakaan, tekikö hänen mielensä tanssiin vai oliko tekemättä, mutta hän oli vahingosta viisastunut eikä huolinut mennä syyhymättä saunaan. Ei, hän pysyisi visusti poissa sieltä, muuten tulisi kuitenkin taas tappelu. Hän huomasi pojan puheista, että hänen täytyi olla varuillaan, että hänellä epäiltiin olevan joitakin vehkeitä Doppenin emännän kanssa, mutta Haakonista hän saattoi puhua vapaasti: Vai niin, vai oli Haakon Doppen täällä? Ostaisi kai taaskin säkkiinsä tavaroita? Milloin hän tuli? Vai aamulla? Sitten mies tietystikin jo on humalassa? — Ei ole, vakuutti poika, hänellä ei nykyisin ole millä juoda. — Edevartin täytyi saada kysellä Lovise Magretesta, tietysti hänen täytyi kysellä, mutta käyttäen tästä toista nimeä, jottei tuntuisi olevan kysymys juuri hänestä, vaan pikemminkin jostakusta toisesta: Oliko Haakon yksin, vai oliko hänellä joku lapsista mukanaan? — Poika: Sitä en tiedä. Tarkoitin, että oliko hän sen viimevuotisen punatukkaisen tytön matkassa? Severine kai sen tytön nimi oli? — Eikö mitä! Hänellä on vaimonsa mukanaan, vastasi poika tuijottaen Edevartiin.
Edevart pysyi jahdissa. Hän oli puhunut tarpeeksi, ennen aikaan hän olisi varmasti pannut henkensä alttiiksi Lovise Magreten vuoksi, nyt hän vaati itseltään että käyttäytyy kuin aikamies — ymmärrätkö? Millainen narri hän olikaan ollut, oli kuvitellut mielettömiä, liehunut kuin rauhaton sielu Poldenin ja Fossenlandetin väliä. Tuo nainen ei merkinnyt hänelle enempää kuin pahainen pensas kotitanhuoilla. Hänellä oli kaksi lasta, mitäpä Edevart heistä? Ja hän oli sitä paitsi naimisissa…
Tunnit kuluivat, Edevart sytytti tulen lamppuun. Hän ei uskaltanut oleskella kannella, hänet olisi voitu nähdä sieltä, ja silloin ihmiset olisivat heti olleet valmiit selittämään, minkä vuoksi hän ei ollut mennyt maata. Mutta taas kului tunti tunnin perästä, yö venyi pitkäksi eikä hän voinut enää istua kajuutassaan kuin vankina, tietysti hän uskalsi oleskella kannellakin, sitä nyt tässä vielä puuttuisi! Tottahan hän uskalsi tallata aluksensa kantta, tämähän oli hänen oma jahtinsa. Mutta koskaan eivät tunnit olleet tuntuneet niin pitkiltä eikä hänen hyvä taskukellonsa käynyt niin hitaasti, vaikka hän käveli kannella kävelemistään. Entä jos hän menisi maihin ja piipahtaisi talossa? Ei, sanottu!
Hän huomasi joutuneensa takaisin kajuuttaan ja istuutui torkkumaan.