Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan, köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa, Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä! Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään, kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt, miten saada evästä Lofootein matkalle.
Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen. Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään, mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada niitä irti juuri sillä hetkellä.
Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei tarvitse tietää.
Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri, kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli Doppen, sellainen eriskummainen nimi —
Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä, kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.
Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!
Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?
Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta.
Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?
Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.
Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle! Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan: Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista, matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee, mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.