Joakim: Mihin sitten aiot?
Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun
Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —
Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa? Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta — kuin jokin toinenkin… kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin, hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista, tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?
Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton ja päästään pyörällä —
Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.
Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti hurjasti vanhukseen.
Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani takaisin hän istui tuolla tavalla.
Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen, melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa vainaja.
En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.
Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis, kasvot olivat kuin kirkastuneet.