Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen voin kyllä sinusta uskoa.
Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei, oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.
Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle,
Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim,
Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa
paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.
Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.
Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.
Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi itkusta.
<tb>
Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen sijaan on kohtalo.
Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli ollut jahti Herminen laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä. Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni, vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.
Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen. Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.