Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.
Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin. Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä kalamies…
Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.
Pidätkö suusi supumpana, senkin!… murahti Edevart äkeissään. Kyllä minä tiedän mitä puhun.
Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja, mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet, pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.
Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi! — Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että hänellähän oli varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! — Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni, niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!
Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä…! Veljesten välillä ei ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.
Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa. Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa, tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta, vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli Poldeniin.
Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan lähteä pitkälle matkalle.