Nuori nainen, joka oli käärinyt monta villahuivia päänsä ympäri, ähki meritaudin kynsissä kalpeana kuin kuolema. Kohta tullaan tyynempään! rauhoitteli Edevart. Nainen katsoi häneen ilmeettömin silmin, vastaamatta sanaakaan. Edevart istuutui naisen viereen, katseli saappaidensa kärkiä ja mietti. Laiva alkoi nyt kulkea vakavammin, ja nainen näytti virkoavan. He joutuivat puheisiin. Naisen matka piti Bodøhön leikattavaksi, hänen kaulansa oli kipeä. Entä mihin sinä olet matkalla? hän kysäisi Edevartilta. Tämä vastasi vältellen, ei sanonut itsekään olevansa siitä vielä varma, ehkäpä hyvinkin kauas. Naisella oli enemmän kuin tarpeeksi huolta omasta itsestään eikä hän kysellyt sen enempää. Aika kului.
Kortinpelaajat huusivat Edevartille, kysyivät eikö häntä haluttanut tulla mukaan? Ei, hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Vai niin, oliko hän ehkä merikipeä? Edevart pudisti hymyillen päätään sanoen olevansa vanha merimies. Tule ottamaan ryyppy! Edevart noudatti kehoitusta ja sai pullosta naukun. Se oli mietoa viinaa, kukaan ei tullut siitä humalaan. Miehet olivat etelän puolesta, olivat olleet kalastaja-aluksissa, jotka nyt olivat käyneet Lofooteilla ostamassa kalaa, mutta nyt olivat täyden lastin saatuaan matkalla kuivauspaikoille. Miehillä oli palkkarahat taskussa, joten he olivat hyvällä tuulella. He olivat matkalla kotiin, niin että kaikkien mieli oli keveänä. Mihin Edevart oli menossa? Hän vastasi jälleen vältellen.
Niin, mihin hän tosiaankin oli menossa?
Hän oli ripustanut öljytamineensa kalastajapirtin seinälle riippumaan ikään kuin osoittaakseen siten, ettei enää hevin aikonut niitä käyttää, mutta oli nyt kovin epävarma itsestään. Minne hän oikein suuntaisi matkansa? Kyllähän hän oli ajatellut asian valmiiksi ja uhannut lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta kun asiasta oli tehtävä tosi, hän tunsikin epäröivänsä. Mistä hän saisi rahat pitkään matkaan? Kun kaikki oli näin epävarmaa, hän oli tehnyt viisaasti, kun ei ollut heittänyt juhlallisesti jäähyväisiä tovereilleen.
Mikä Edevartia oikein vaivasi? Kädet olivat isot ja vahvat, jäntereet kaikki kunnossa, mutta mieli poissa tasapainosta. Tässä hän nyt matkasi, tyhjänä ja kodittomana, oli vähitellen alkanut tuntea itsensä sellaiseksi, että missä ikinä hän liikkuikaan aina hän tunsi vievänsä juurensa mennessään.
Kortinpelaajien ystävällisyys meni Edevartiin nähden aivan hukkaan. Häntä ei haluttanut pelata eikä hänestä ollut ryyppäämäänkään. Lopulta miehet alkoivat arvailla, että kunhan Edevart ei vain olisi herännyt ja lahkolainen, joten he koettivat jutella hänen mielikseen. Korttipelistä voidaan olla eri mieltä, muutamat pitävät sitä syntinä. Muutamat pitävät ryypyn ottamistakin syntinä, he sanoivat tuijottaen tiukasti Edevartiin. Tämä ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan hymyili leveää hymyä sanoen, että kyllähän ryyppy hyvää tekee, kiitoksia vain tarjouksesta! Hän sovitti toverinsa Augustin kokemukset omaan itseensä ja selitteli liioitellen, miten hän muka oli tullut ottaneeksi päänsä täyteen useammankin kuin yhden kerran, mutta perästäpäin oli ollut sikamaisen paha olla. Huh! Toiset myöntelivät myhäillen ja löivät häntä olalle. Onko sinulla kelloa vaihdettavaksi? kysäisi yksi heistä. Edevart pudisti päätään. Miehet eivät hellittäneet niin vähällä: Mutta kai sinulla sentään on kello? Edevart näytti. Hän luuli varmaankin saattavansa toiset hämmästyksen valtaan, mutta sepä ei käynyt niinkään helposti, sillä heilläkin oli joka miehellä kello, joka oli käynyt minuutilleen monta vuotta yhteen menoon tarvitsematta kertaakaan kelloseppää. — Keneltä ostit kellosi? — Papstilta, vastasi Edevart. — Vai Papstilta? Niin, Papst oli kyllä kunnon ukko, hänellä oli kelloja talarin hintaisista kaksisataa maksaviin; hän veti nenästä ainoastaan rikkaita. — Minäkin ostin häneltä, kertoi yksi miehistä, ostin parhaan, mitä hänellä oli, sillä on takuu koko eliniäkseni. Näytähän omaasi! Edevart piti sitä miesten korvaa vasten, joten he saattoivat kuulla, kuinka mainiosti se kävi, mutta ei tahtonut antaa avata sitä. Tästä toiset loukkaantuivat väittäen: Ei tuo ole kultakello! He moitiskelivat häntä siitä hiukan ja vetäytyivät erilleen kuin liittyen kaikki häntä vastaan ja rupesivat sitten jälleen pelaamaan Edevartin pysytellessä katsojana. Sitten kävi kuten tavallisesti: tuli vähän erimielisyyttä muutamasta killingistä, ja Edevart kysäisi: Sanonko ajatukseni? — Sano pois! vastasivat kaikki yhteen ääneen. Edevart oli hupsu sekaan tuessaan toisten kiistaan: hän ratkaisi asian, mutta sai hävinneen puolen vastaansa.
Aika kului.
Laiva poikkesi rantaan. Merikipeä nainen oli nyt sen verran vironnut, että jaksoi nousta jalkeille. Hän pudisteli vaatteitaan järjestellen niitä parhaansa mukaan, avasi sitten eväsvakkansa ja rupesi syömään vohveleita. Edevart kävi laivan ravintolasta noutamassa kupillisen kahvia, nainen kiitti kauniisti ja tarjosi puolestaan vohveleita. Heidän kesken sukeutui pitkä keskustelu.
Nainen oli matkalla Bodøhön leikattavaksi. Hänen miehensä oli määrä tulla sinne häntä tapaamaan, ei jaksanut enää olla näkemättä häntä, miehen oli tullut häntä niin ikävä. He olivat olleet häiden jälkeen yksissä ainoastaan muutaman viikon, sitten mies lähti jälleen matkoilleen, kiertämään maita ja mantereita alttiina kaiken maailman kiusauksille. Kyllähän hänellä oli vihkisormus sormessaan, mutta Herra hänet tiesi, lienee vaikka pistänyt sen liivintaskuun — anteeksi syntiset sanani. Mutta nyt vaimo tapaisi hänet —
Puhuessaan nainen oli purkanut huivit pois päänsä ympäriltä ja kaulasta, ja istui siinä lopulta kasvot paljaina. Kaunis nuori nainen, ei voinut sanoa muutakaan. Hampaissakaan ei näyttänyt olevan mitään vikaa.