Edevart tuijotti puhekumppaniinsa ällistyneenä saaden vihdoin sanotuksi: En tiedä oikein, mutta minusta tuntuu…?
Mattea! sanoi toinen nyökäyttäen päätään.
Todellakin, Mattea, Stokmarknesin markkinoilta, Augustin yhdenpäivän hempukka.
Edevart ei keksinyt muutakaan, sanoa tokaisihan vain: Tässäkö siis tavataan — kahden vuoden perästä —
Kolmen vuoden, oikaisi toinen. Tunsin sinut heti ensi näkemältä, siksi käärin kaikki huivit pääni ympäri. Mutta sitten sinä toit kahvia ja olit niin hyvä, eikähän minulla ole mitään selvittämättömiä asioita sinun kanssasi. Missäs se sinun toverisi, se August on?
Sitä en tiedä, kai jossakin suurilla merillä, joka paikassa eikä missään, vuoroin rikkaana miehenä, vuoroin köyhänä kirkonrottana.
Oliko hän minulle suutuksissaan?
Edevart vastasi: Etsimme sinua viimeisenä aamuna joka paikasta, kopeloimme läpikotaisin koko Stokmarknesin, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään.
Minäkin etsin häntä ensin, kertoi Mattea, mutta sitten en enää ennättänyt etsiä. Niin niin, siitäkin on jo aikaa! Mitä minun pitikään kysyä: Minne olet menossa?
Edevart: Älä huoli kysyä. Kuljen vain tuhansissa aatoksissa, niinkuin laulussa sanotaan.