<tb>
Nils oli aluksi hiukan nolona nähdessään Edevartin: Stokmarknesissäkö? Ahaa, silloin! — Niin, etkö muista, sanoi Mattea, sitä mieletöntä, jolla oli kultahampaat? Hahhahhaa! Oli totisesti kuin päästään paleltunut.
He kävelivät kaupunkiin päin kysellen ja rupatellen, pysähtyivät majatalon edustalle ja menivät sisään kaikin kolmisin. Mattea kävi lääkärissä; Herran kiitos, ei tarvinnut toimittaa leikkausta, mutta hän sai tippoja ja hyviä neuvoja ja oli siitä kovin iloissaan. Nilsillä oli suunnitelmansa valmiina: Edevart ja hän lyöttäytyvät yhteen ja rupeavat yksissä käymään kauppaa; Edevartillahan oli etelän puolessa talo, he saisivat sitä vastaan tavaraluottoa kuinka paljon tahansa. Hänellä, Nilsillä itsellään oli rikas isä, ofotilainen laivuri, mutta ukosta ei tahtonut saada puserretuksi irti yhtään mitään.
Tuuma ei Edevartista ollut hullumpi, ei suinkaan, tuntui oikein mukavaltakin istua vain tässä äveriäänä, rahakkaana miehenä, myöntäen tai kieltäen, miten mieli teki. Mattea katsoi häneen puhellen innokkaasti asian puolesta, ihan näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut hänen pysyvän läheisyydessään ja ollut häneen mieltynyt.
Minä ajattelen asiaa, sanoi Edevart.
Hän ajattelikin sitä. Mutta kun otti kaiken huomioon, niin miksi hän olisi lyöttäytynyt yhteen toisen kanssa kulkukauppiaaksi? Nils oli valittanut luoton puutetta, hänen tavaransa olivat melkein lopussa, kohta jo näkyi pohja säkistä. Mitä se Edevartia liikutti? Eikö hän itse voinut käyttää pikku taloaan hyväkseen antamalla sen tavaroiden pantiksi ja ryhtyä käymään kulkukauppaa omin päin? Siinä oli hyvä tuuma. Mattea selitti selittämästä päästyäänkin, että Nilsillä oli kokemusta, mies kun oli kulkenut kaupalla jo kaksi vuotta. Edevart veti suutaan hymyyn, ei hänkään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, oli ollut hyvässä koulussa, itse suuren Knoffin palveluksessa Fosenlandetissa. Mattea: Mutta Nilsillä on vakituinen reittinsä, hän tuntee taloissa jokikisen ihmisen ja tietää, miten kullekin on puhuttava. Ja onhan hänellä sitä paitsi isänsä turvana.
Iltapäivällä Nils lähti Bodøn kaupungin kauppiaiden puheille, hankkimaan näiltä uusia tavaroita pahasti vajenneeseen säkkiinsä. Jäädessään Edevartin kanssa kahden Mattea taivutti tämän tuumaansa — taivutti ihan lopullisesti, niin ettei mies voinut enää peruutua. Se nainen oli kuin rautaa. Mutta Edevart ei myynyt itseään eikä tehnyt sillä kertaa tyhmyyksiä, sillä hän ei nyt ollut rakastunut. Kun Nils tuli kotiin ja sai kuulla iloisen uutisen, Edevart aivan kuin kaasi kylmää vettä miehen niskaan nyökäyttäen päätään ja sanoen: Meidän pitää tehdä paperi. — Mitä varten paperi? — Edevart vain nyökkäsi uudelleen.
He menivät asianajajan puheille ja teettivät tällä muodollisen sopimuksen. Edevart piti puolensa: talo oli hänen, hän siis hankki luotonkin, Nils pääsi yritykseen mukaan vain kuin hänen palvelijanaan.
Voi, voi kuinka vihainen Mattea oli! Mokoman sopimuksen saat paikalla polttaa! hän sähähti miehelleen.
Edevartilla ei ollut mitään sitäkään vastaan, Mattean tungetteleva ystävällisyys alkoi jo tympäistä. Hän muisti, kuinka tämä oli kolme vuotta sitten lähtenyt salaa tiehensä vieden mennessään Augustin kultasormuksen ja kellon.