Ei sentään ihan niinkään, vastasi Norem, lamassa kyllä, mutta ei sentään ihan lopussa. Helkkari hänet tietäköön, mutta oli tapahtunut aivan kuin ihme. Poika oli saanut rahoja, niin, niin, se Romeo, se viidentoista vanha nulikka, mutta sillä pojalla olikin pää kuin partaveitsi. Lopetettuaan koulunkäyntinsä hän ykskaks näytti olevan oikea mies, pääsi ripille ja tarttui työhön kaksin kourin. Onkos mokomaa nähty, poika vasta viidentoista, mutta ihan kuin aikuinen mies! Kyllä hänellä on urakkaa ja tietämistä, mutta hänpä onkin niin vietävän topakka ja ovela, että saa kyllä kaiken käymään niin kuin itse tahtoo. Muistat kai hänet, eihän hän ennen ollut sen kummempi kuin muutkaan.
Mistä Romeo sai rahat?
Kerrotaan hänen perineen setänsä, joka oli oikein iso eläjä jossakin etelän puolessa. Kaikki Knoffit ovat isoista väkeä; tämä oli vanhapoika ja talonpoika, oikea kitupiikki, taisi kieltää apunsa veljeltään useamman kuin yhden kerran. Sitten viime vuonna, kun kaikki lähti menemään ihan päin mäntyyn, lähettivät Romeon etelään ukon luo pyytämään apua. Mutta ei, tämähän ei tahtonut auttaa, ei toki sinnepäinkään; ei muka "ollut varaa". Mutta Romeo itse taisi osata olla ukolle mieliksi ja saada tämän taipumaan; äijä antoi pojalle sekä rahaa että lahjoja, ja kun hän nyt maaliskuussa kuoli, niin kävi selville, että hän oli määrännyt jälkisäädöksessään kaikki tyynni veljenpojalleen. Parhaillaan ovat suuren talon myyntipuuhissa ja selvittelevät pesän muita varoja.
No kaikkea tässä kuuleekin!
Norem tiesi kertoa Amerikkaan menneistä, maankiertäjistä. Monelta oli tullut kirjeitä, vähän rahojakin muutamille tänne jääneille vanhuksille. Amerikassa kuuluu luonnistaneen koko lailla, siellä oli työssä kuka kaupungeissa, kuka maalla, eivätkä tuntuneet valittavan. Olivat uhanneet, etteivät enää kotiin tulekaan, koska olivat siellä rikastuneet; mitäs he kotona?… He muistivat kyllä, miten vaikea oli saada puolta naulaa kahvia lainaksi, kun sattui olemaan pulassa, mutta nyt hopeataalat vain kilisivät taskussa. — Pitäkööt hyvänään Amerikan rahansa, sanoi Norem, enpä haluaisi vaihtaa! Niinkuin nyt tämä Haakon Doppenkin, kirjoittaa tänne minun pojalleni soittaneensa siellä muutamissakin häissä hanuria ja saaneensa kahdeksan taalaa pelimannin palkkaa. Kahdeksan talaria yhdestä illasta, en minä ole ikinä ansainnut niin paljon. Ja sitä paitsi — apuko niistä lähti tai autuus, kun toiset kirjoittavat Haakonin juovan joka kerran suuhunsa helposti ansaitut rahat, ei pane mitään talteen!
Edevart: Hänellä oli vaimo ja lapsia. Niin, sinähän tunnet heidät tosiaan. Mies on ihan samanlainen kuin täällä ollessaankin, ei hitustakaan parempi. Eikös hän istunut linnassakin monta vuotta tulematta siitä sen viisaammaksi! Kyllä hänelle varmasti vielä sattuu jotakin Amerikassakin. Eikä Lorensenillekaan kunnian kukko laula. Muistathan Lorensenin, joka oli vanhempana myyjänä Knoffin kaupassa? Valittelee nyt jo, että pitikin panna niin paljon rahaa likoon matkaan. No niin, Lorensen ei ollutkaan koskaan kehuja; jos hän yleensä jotakin teki, hän valitti; nyt hän kai on kuullut Knoffin saaneen taas rahoja, ja miekkosta alkaa kaduttaa että tuli ollenkaan lähteneeksi. Sillä siitä ei ole epäilystäkään, Romeo poika saa kyllä liikkeen taas jaloilleen.
Entä sinä itse? kysäisi Edevart. Oletko saanut paljonkin säästöön?
Saanutko säästöön? Mitä tarkoitat? Mitäpä sitä ilman laivaa? Minä vain odotan. Olen vihjannut asiasta Romeolle, eikä menne montakaan vuotta, ennen kuin hänellä taas on laivansa ja muunsa, ja silloin teen kai taaskin jonkin aikaa Lofootien matkoja. Mistäpä minulle säästöjä? Kaikkia sinä kuvitteletkin. Ehkä me molemmat vielä joskus kuljemme Lofooteilla saman isännän laivoissa. Et suinkaan sinä aio iät kaiket ravata maailmalla mytty kainalossa ristiäiskarttuunin kaupalla?
En osaa sanoa. Minusta tämä on mukavaa hommaa.
Mutta eihän sinulla ole tavaroita?