Aioin mennä asumaan tynnyrintekijän luo.

Miksi sinne? Isä ei pidä siitä. Hän on puhunut sinusta, kehui sinua reimaksi laivuriksi. Oletko jo käynyt häntä tervehtimässä?

En ole vielä.

Tule mukaan päivälliselle, että saat tavata häntä!

Edevart esteli: hän ei ollut sellaisessa kunnossa, teillä oli kurja keli ja hänen tamineensa olivat senmukaiset. Suurkiitoksia vain ystävällisyydestä!

Hän jäi asumaan tynnyrintekijän luo ja makasi yönsä rauhassa. Parin päivän perästä hän alkoi iltaisin kuljeskella pihalla; hän oli tulevinaan sinne tapaamaan ystäväänsä leipuria, mutta mieli veti toisaanne. Oikeastaan hänestä oli häpeä, että neitsyt Ellingsen oli istuutunut Magnuksen kelkkaan, luvalla sanoen kurja teko! Eipä silti, ei Edevart ollut itse asiassa ansainnutkaan parempaa, mutta että tavallisen puotirotan, Magnuksen, kanssa… Mutta jos vain Edevart tapaisi neitsyen kahden kesken, niin sittenhän olisi ihme ja kumma, jollei tämä osoittaisi häntä kohtaan hiukan entistä hyvyyttään.

Edevartin ei onnistunut saada neitsyt Ellingseniä käsiinsä. Varmaan tämä kartteli häntä, istui omassa tai tuon puotirotan huoneessa eikä näyttäytynyt ulkona. Tavallaan se kohotti häntä Edevartin silmissä: tyttö ei siis ollut suinkaan heilakka, oli vain yhden kanssa kerrallaan eikä muiden houkuteltavissa. Olipahan vähän keimaillut — mikäs hänen etunimensä olikaan? Karoline? Niin, tyttö oli hiukan keimaillut, antanut vähän myöten, ja helkkari sentään, kuinka lujassa nyt oli! Mutta uskollinen hän oli, tällä kertaa puotirotalleen.

Edevart viipyi kuin viipyikin kauemmin kuin oli aikonut, venekin viivytti. Hän lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi sen vuoksi, ja kuinkas kävikään! Hän viipyi talossa enemmän kuin viikon päivät.

Sitten hän kuuli, että hänelle oli tullut kirje, rahakirje. Sepä omituista, mitähän se merkitsi? Kirje oli Mattealta, nenäkäs ja äkäinen sisunpurkaus, jossa oli totta ja valhetta sekaisin, mutta muuten kyllä niin laatuisa kirje, ettei paremmasta apua. Siinä nyt olivat rahat, jotka Nils oli hänelle velkaa; Nilsin ei, Herran kiitos! tarvinnut enää olla Edevartin renkinä, hän oli isänsä poika. Eikä Mattea malttanut olla vielä nenäkkäästi kysymättä, oliko Edevart kertaakaan ilmoittanut osoitettaan? Ei suinkaan Nils voinut lähettää rahoja kulkukauppiaalle, joka ei ollut antanut minkään valtakunnan osoitetta. Rahat olivat olleet Mattealla pitkän aikaa (sen hän varmasti valehteli), ja hän lisäsi vielä, täynnänsä pyhää vihaa, että varokoon Edevart antamasta Nilsiä ilmi viranomaisille, jos tahtoi välttää pahempia seurauksia!

Mattea oli Mattea!