Edevart: Olin aikonut ottaa tavaroita Trondheimista.
Miksi juuri sieltä? Me annamme sopuhinnoilla; pistetään veneesi lastiin yksin tein.
Vanha Knoff korotti äänensä: Hyvä Andresen, epäiletkö, etten minä pysty myymään halvemmalla kuin Trondheimin pienet kamasaksat? En toki, enpä tietenkään —
Romeo: Meillä on vanhaa varastoa, jonka annamme mennä polkuhinnasta, kankaita, valmiita vaatekappaleita ja muita tarvetavaroita. Ne ovat täysin uusien veroisia, mutta ovat maanneet kauan varastossa. Voit myydä ne ja lyödä kovasti rahaa kokoon, täällä emme saa niitä kaupaksi, kaikki ne jo tuntevat. Tule itse kauppaan katsomaan, muistat varmaan yhtä jos toistakin niiltä ajoilta, jolloin itse seisoit siellä tiskin takana.
He menivät kauppaan ja katselivat kaikki hyllyt. Siitä syntyi suuret kaupat, tiskille ladottiin tavaroita kokonainen pino. Isä ja poika puhuivat Edevartin pään pyörälle. Hän yritti pitää puoliaan ja väitti kerran toisensa perästä: Ei minulla ole varaa ostaa teidän kauppaanne kaikkineen päivineen; ei, ei kahtakymmentä, mutta ehkä kymmenen pakkaa ohutta puolivillaista kangasta. Minne ihmeeseen saan kaiken mahtumaan! Hän harkitsi ja tuumi moneen kertaan. Hinnat eivät olleet suorastaan polkuhintoja, mutta kuitenkin odottamattoman halvat, eikä Romeo väsynyt toistamaan toistamasta päästyään: Ota pois, emme saa kuitenkaan niitä menemään kaupaksi. Maksa kun jaksat!
Magnuskin ilmestyi hetkiseksi näkyviin. Hän aikoi varmaan auttaa isäntäänsä ja sanoi punastuen: Ei mutta — eihän näissä ole puoltakaan hintaa, tahdotteko itse katsoa laskuista?
Romeo ei vastannut sanaakaan.
He eivät olleet vielä ehtineet valmiiksi, ennen kuin ukko Knoff jo tulla köpitti toimistostaan, avasi kultakellonsa kuoren, vilkaisi siihen ja huomautti: Nyt on päivällisaika. Ole hyvä, Andresen! Edevart yritti taaskin estellä, mutta Knoff lausui ainoastaan yhden sanan: Tule!
Edevart oli taas hienossa huoneessa ja kurkisteli yli aidan vieraaseen maailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Hän tervehti rouva Knoffia ja tytärtä, kumarsi syvään ja jäi useinkin vastauksen velkaan heidän ystävällisiin kysymyksiinsä. Hänelle ei ollut varattu lautasta pöytään, mutta neitsyt Ellingsen meni punastuen hakemaan, mitä uupui. Edevart tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ja toivoi olevansa jossakin hyvin kaukana, mutta Romeo istui hänen rinnalleen ja vanha Knoffkin kysyi häneltä silloin tällöin milloin mitäkin: Aiotko ruveta vakituisesti kauppiaaksi? Siinä tapauksessa voit luottaa minuun.
Edevartin mieltä askarrutti kaikkein eniten se seikka, ettei neitsyt Ellingsen voinut olla palvelematta häntä pöydässä, ammentamatta lientä ja vaihtamatta lautasta. Edevartia harmitti, ettei hän ollut hienommissa pukimissa kuin koskaan ennen ja ettei hänellä edes ollut kultasormusta sormessa. Mitähän neitsyt Ellingsen oikein mahtoi hänestä ajatella? Että hän oli pelkkä tavallinen, vähäpätöinen kulkukauppias, joka otti maakauppiailta tavaraa velaksi? Mutta toisaalta taas ei kuitenkaan ketä kulkukauppiasta hyvänsä kutsuttu Knoffin taloon, saati päivällispöytään. Se kohotti hänen arvoaan ja sai hänet tuntemaan itsensä jo joksikin. Herra nähköön, ettei neitsyt vain rupeaisi katumaan, kun ei ollut pitänyt hänestä kiinni sen paremmin. Satunnainen sanakin tuli hänelle avuksi. Vanha Knoff sai kuulla hänen olleen täällä jo useita päiviä ja kysäisi: vai niin? En ole nähnyt sinua.