Hän asuu tynnyrintekijän luona, selitti Romeo.
Knoff: Tynnyrintekijän luona? Miksi et asu täällä?
Edevart vastasi vältellen: Jouduin sinne sattumalta — luulin — — —
Vai luulit sinä! Knoff oli loukkaantunut.
Romeo: Siinä nyt kuulet, Edevart! Sanoinhan minä, ettei isä pidä siitä.
Senkin neitsyt Ellingsen sai kuulla. Ettei tyttö vain antaisi
Magnukselle kihlojaan takaisin!
Päivällisen perästä Edevart ei enää nähnyt neitsyt Ellingseniä. Hän jatkoi keskeytynyttä ostosten tekoaan, valitsi mieleisensä veneen, maksoi minkä jaksoi ostamistaan tavaroista ja varustautui lähtemään. Magnuksen täytyi olla apuna asettelemassa tavaroita veneeseen. Poika tuntui tekevän sen vain käskystä eikä jutellen ja leikkiä laskien niinkuin entisinä aikoina, jolloin he työskentelivät yksissä.
Milloin lähdet? hän lopuksi kysyi jurosti kääntäen kasvonsa poispäin.
Edevart huomasi toisen olevan kiukuissaan ja toivovan hartaasti, että hän häviäisi täältä mitä pikemmin, sitä parempi. Hänen teki mielensä antaa sana sanasta, mutta samassa hän muutti mieltään. Hän näki äkkiä edessään kiusaantuneen, mustasukkaisen pojan, jonka tielle hän olisi helposti voinut työntäytyä ja aiheuttaa tälle siten tuskaa. Magnus oli aina ollut mukava poika, mitäpä syytä Edevartilla oli ruveta ilkeäksi häntä kohtaan? Sitä paitsi hänen mieleensä jysähti ajatus, joka painoi paljon vaa'assa: mitä siunausta hän olisi voinut odottaa koko suurelle yritykselleen, mitä hyötyä koko matkasta, jolle hän nyt oli lähtemässä isoine, täydessä lastissa olevine veneineen, jos nyt tekisi niin kehnon työn? Kuinka hän voisi olla niin julki jumalaton?
Lähden heti kohta. Mitäpä minä täällä suotta viipymään.