Niin, Norem-parka! Eukko pudisteli säälien päätään. Kaikkeen ihmisen pitääkin joutua! Miten niin?
Eukko pudisti jälleen päätään: On ollut leikattavana. Se on se ruumiin koi eli syöpä. Se on niin surkeaa, ettei osaa sanoakaan. Ensin veivät Trondheimiin ja tekivät mitä suinkin voivat, mutta niin sanovat, ettei siitäkään ole enää apua.
No sepäs jotakin! Onko ihan vuoteen omana?
Sitä en tiedä. Kuuluu vieläkin olevan Trondheimissa.
Mitäs hän itse sanoo?
Mitäkö sanoo! Ei hän voi sanoa mitään. Koko kielen ovat leikanneet pois.
Edevart levähytti käsivartensa levälleen päästäen ne vaipumaan hervottomina alas.
Nii-in! toimitti eukko. Ensin leikkasivat kielestä puolet, mutta tässä tuonnottain jo tyngänkin. Mikään ei kuulu pelastavan, jos kenellä on syöpä ruumiissaan.
No niin! No niin! Edevart oli mielestään aika miestä, kun ei ollut mennyt Amerikkaan eikä joutunut mihinkään muuhunkaan vaivaan ja onnettomuuteen. Norem sanoi viime vuonna haluavansa taas laivaan ja merille. Ihmisen kohtalo on kovin epävarma!
He juttelivat Knoffista, samasta iankaikkisesta puheenaiheesta. Puhelivat neitsyt Ellingsenistä ja Magnuksesta, kauppa-apulaisesta, jotka aikoivat keväällä naimisiin ja asettua asumaan satunnaisille vieraille varattuun pieneen rakennukseen. Kummankin oli määrä jäädä Knoffin palvelukseen entiselle paikalleen.