Oli aika kipakka pakkanen. He kävelivät kävelemistään kuivaten nenäänsä kaikkein koreimpiin kukallisiin nenäliinoihinsa, mitä heillä oli kaupan. August varsinkin oli laittautunut kovin hienoksi, valellut itseään hajuvesillä ja kammannut tukkansa keskeltä jakaukselle. Ei hänellä ollut isää eikä liioin sisaruksia, kenelle isotella, mutta ei hänkään tahtonut olla pekkaa pahempi. Tietystikään ei maksanut vaivaa puhua venättä kylässä, jossa kukaan ei ymmärtänyt englantiakaan, mutta tarvitsiko hänen silti tulla sinne kerjäläisen ja ryysypekan näköisenä? Hän oli suuri ulkomaiden elämän ja ihanuuksien ja hienouksien tuntija ja oli loistonhalussaan kietonut veripunaisen huivin vyöksi vyötäisilleen. Tämä on Etelä-Amerikassa ihan viimeisintä muotia, hän selitteli mahtavasti. Mitä luulet ihmisten sanovan meidän ilmestyessä kylään? hän tutkaili sitten Edevartilta.
Kylää lähestyttäessä August vaati, että oli saatava hiukan puhaltaa, jotteivät he tulisi perille väsyneinä ja hengästyneinä. Hän otti taskustaan kummallekin sikarin, jotka oli ostettu Bodøstä juuri tässä tilaisuudessa käytettäväksi, ja varoitti Edevartia imemästä liian ahnaasti, jottei juhlatupakka päässyt loppumaan ennen aikojaan. Mutta kun Karoluksen tuvan ohi mennään, niin muistakin tupruttaa kuin laivanpiippu! hän neuvoi vielä lopuksi.
Kun tullaan kotiin, saat sinä mennä edeltä tupaan.
August: Miksi niin?
Edevart vastasi ujosti: Minä en voi mennä ensiksi!
Kylä lepäsi äänettömänä ja synkkänä, köyhänä ja kurjana. Ei jälkeäkään suuren sillisaaliin aikaisesta rikkaudesta; talot olivat maalaamatta, ei ollut tanssia eikä muita iloja! Mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä! Ihmiset saivat kerran, yltäkylläisesti, mutta eivät enää toista kertaa. Pääsivät makeanleivän päivien makuun, kävivät pöyhkeiksi ja huolettomiksi, tottuivat nurisemaan tyytymättöminä, tupakoimaan ja ylpeästi sylkeä roiskimaan. He tekivät siten silloin aikanaan, mutta eivät sitten enää — mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä?
Tuona harmaata harmaampana talvipäivänä tuli siis kylään kaksi sen omaa miestä kaikessa komeudessaan. Ihmiset olivat syöneet edellisen vuoden Lofootien kalastuksen ansiot suuhunsa viimeisiä rippeitä myöten ja nuoleksivat nyt kynsiään. He maleksivat pirtistä pirttiin kysellen kuulumisia ja ravistellen surullisina päätään. Ystävällistä ja hyväntahtoista, mutta laiskaa ja köyhää väkeä. Ei mitään ansiota, ei silliapajia, ei työtä, vain talvea ja pimeyttä. Joku pysytteli vielä miten kuten jaloillaan. Kauppias Gabrielsen oli lyönyt rukkaset pöytään, mutta sai elatusapua vararikkopesästä ja saattoi vieläkin komeilla valkoinen kaulus kaulassa; lukkari Johanseninkin kannatti vielä tuprutella piippua sunnuntaina kirkkotiellä. Mikäpä hänellä hätänä, sai varman palkan ja vaikkapa hätätilassa puhalsi kolehtirahoista.
Toverukset kävellä raahustivat kylään, kävelivät ohi vanhan Martinuksen tuvan, ohi Ragnan isoäidiltään perimän töllin, jonka ovella Teodor näkyi katsoa töllistelevän, ohi Karoluksen suuren tuvan, jossa ikkunalasit olivat täynnä uteliaita naamoja, ja ohjasivat lopulta askelensa Edevartin kotiin.
Mitä ihmettä — nyt en ymmärrä tätä! tuumi Edevart siinä kävellessään.
Täällä on kaikki kummasti muuttunut. Mihin kallio on joutunut?
Augustkin tuijotti silmät pyöreinä: Totisesti, olet oikeassa! Tuossa oli kallio, muistan sen kuin eilisen päivän! Ja ehtiessään tuvalle hän kääntyi puolittain Edevartiin päin sanoen: Katsohan, tänne on tullut kiviportaat!