Myöhemmin vasta hän tuli panneeksi merkille, ettei nainen ollut edes sanonut hyvästiä miehelle, jonka kanssa juuri oli puhellut.
Lovise Magrete kysyi, millä keinoin he pääsevät kotiin? — Veneellä, vastasi Edevart. — Vai niin, vai on sinulla vene, sepä mainiota! Lovise Magrete katseli matkatavaroitaan, osoittaen mitä kuului hänelle, ja Edevart pisti kummatkin matkalaukut päälekkäin ja kantoi ne yhtaikaa veneeseen. Katso, miten väkevä mies hän on! kuului äiti sanovan pikkutytölleen.
Edevart riisui takkinsa ja souti paitahihasillaan vilkuillen koko ajan varkain Lovise Magreteen ja kuunnellen, mitä tämä sanoi, ja vastaten tämän kysymyksiin. Hän tunsi itsensä kovin kömpelöksi ja mielensä liikuttuneeksi. Mutta eihän käynyt päinsä istua siinä syvän mielenliikutuksen vallassa ja soutaa samalla.
Tämä tässä on Haabjørg, josta silloin kirjoitin. Hän puhuu norjaa yhtä hyvästi kuin minäkin, harjoittelimme yhdessä ja opetimme pitkän aikaa toisiamme ennen lähtöä. Oli ihmeen reipas koko matkan, merikipeänä vain parina ensimmäisenä päivänä, mutta sitten alkoi kävellä ympäri koko laivan ja tuli hyväksi ystäväksi kaikkien kanssa. Nukutko sinä, Haabjørg? Näetkö noita suuria valkoisia lintuja? Ne ovat lokkeja. Tunnen taas niiden kimeän kirkunan, ne ovat ihmeen kauniita; taitavat puhella keskenään. Oletko, Edevart, odottanut jo kauan? En tahtonut kirjoittaa enää uutta kirjettä enkä sähköttääkään, vaan tulla ilman — niin, kuinka sanoisinkaan, tulla äkkiarvaamatta. Kuinka suuri ja komea sinä olet! hän huudahti äkkiä, niin että Edevartin täytyi luoda katseensa veneenpohjaan ja pudistaa hymyillen päätään. Lovise Magretekin näytti samassa nolostuvan omista sanoistaan.
Niin, minä olen vanhennut paljon, monta, monta vuotta, sanoi Lovise Magrete vihdoin. En uskalla sitä ajatellakaan. Tiedätkös, en voi saada päähäni, että nyt puhelen sinun kanssasi. Minusta tämä kaikki on perin kummallista. Et kai olisi tuntenut minua? Seisoin puhelemassa vanhan tuttavan kanssa ja mainitsin juuri, että olin menossa Doppeniin. Silloin joku laiturilla seisoskellut mies kulki siitä ohi ja sanoi, kuullessaan sanani, samoin englanniksi, missä sinä olit sekä että olit Doppenin omistaja. Mutta et tainnut tuntea minua heti ensi näkemältä?
Tunsinhan toki. Sainhan valokuvasi.
Lovise Magrete: Valokuvani, niin — mutta se on otettu monta vuotta sitten. En uskaltanut lähettää uudempaa, sillä nyt olen vielä rumempi kuin silloin.
Edevart pudisti taas päätään hymyillen kuin olisi kuullut suurimman valheen koko elämänsä aikana.
Vielä rumempi, toisti Lovise Magrete.
Älä viitsi puhua noin, pyysi Edevart.