Tietenkään Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen, mutta eihän Edevart itsekään ollut sama kuin silloin. Lovise Magretella oli hattu päässä, hän oli muutoinkin pukeutunut herraskaisesti. Hänellä oli pitkät, hienot nauhakengät, joiden kärjet olivat kiiltonahkaa; kaulassa oli silkkihuivi, hihansuissa valkoiset kalvosimet, mikä kaikki teki hänet hieman vieraan näköiseksi. Kasvot olivat muutamia vuosia vanhemmat, ja matkan rasituksetkin lienevät jättäneet niihin jälkensä. Mutta entä sitten? Mitä se merkitsi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Lovise Magrete oli ihastuttava, hän puheli lempeästi ja välittömästi, hänen puheensa oli kuin laulua. Uusi suuri rakkaus ja ilo tuntuivat valtaavan Edevartin sisimmän olemuksen. Hän oli saanut takaisin Lovise Magreten, rakastetun, ensimmäisen suudelman, ensimmäisen syleilyn. Ja oli vielä lämmin, ihana kesäkuun ilta.

Saattoiko tosiaan uskoa, että Lovise Magrete muisti kaiken, mikä kerran oli ollut heidän välillään, ja kuitenkin katsoi Edevartiin noin vapaasti ja avoimesti? Edevart oli hiukan kuin neuvoton, hän ei tuntenut itseään yhtä syyttömäksi, vaan istui pää riipuksissa eikä oikein tiennyt, miten olla. Taas hänen mieleensä juolahti, kuten monen monesti viime vuosien kuluessa, että hän oli voinut silloin — nuoruuden kokemattomuudessaan — menetellä hyvinkin kömpelösti ja taitamattomasti, niin että mitähän Lovise Magrete oli mahtanut ajatella hänestä koko tänä pitkänä aikana! Tämä alkoi käydä aivan sietämättömäksi. Tokkohan hän nytkään, tälläkään hetkellä, istui kunnollisesti soututeljolla? Ettei vain istunut jalat liiaksi harallaan tai soutaa riuhtonut liian hätäisesti? Edevart ei tahtonut mitenkään liioitella eikä antaa toiselle hymyilemisen aihetta.

Lovise Magreten oli varmastikin helpompi kuin Edevartin, hän tuntui luontevammalta ja välinpitämättömältä. Edevartin ottaessa palavissaan hatun päästään tämä virkkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kunpa saisin tukistaa sinua vähän! Edevart ei uskaltanut yhtyä pilantekoon Lovise Magreten kehuessa hänen tuuheaa tukkaansa, vaan vastasi leikkisästi: Tahtoisitko tukistaa minua? — Melkeinpä vain!

Pikkutyttö, Haabjørg, jolla myös oli hattu ja kaupunkilaisvaatteet, loikoi veneessä antaen kätensä viistää vettä. Se oli hauskaa, se oli hänelle aivan uutta, kun vuonon lämmin pintavesi siivilöityi sormien lomitse. Muuten aika älykäs ihmistaimi, kyseli, oliko täällä kaloja, oliko isojakin, miten isoja? Lapsi sai suureksi riemukseen käteensä liuskameduusan. Se polttaa! varoitti Edevart äitiä. Ja äiti huuhtoi kiireesti lapsen kättä varoitellen: Saat nähdä sellaisia kotirannassakin, mutta et saa koskaan ottaa niitä käteesi. — Miksi en saa? — Ne polttavat, sormiasi rupeaa kirvelemään. — Mikä noiden elukoiden nimi on? — Niin, miksi niitä sanotaankaan? kysyi Lovise Magrete vuorostaan. — Ne ovat sellaisia merinilviäisiä, eivät kylläkään kaloja, mutta nekin elävät, ovat eläimiä. — Ne elävät ja ovat eläimiä, toisti äiti lapselleen antaen Edevartin opettaa heitä kumpaakin. — Liuskameduusa! hän huudahti sitten äkkiä. Sanoimme niitä täällä liuskameduusoiksi.

Äänettömyys.

Eikö Haabjørg ole aika iso ikäisekseen? kysyi Lovise Magrete.

On kyllä.

Edevart painoi katseensa veneen pohjaan

Ja niin riski ja vilkas lapsi! Älä luule, että hän aina on niin hiljainen kuin nyt.

Eipä tietenkään.