Ja nyt olet pitkät ajat vain oleillut täällä voidaksesi näyttää minulle tietä takaisin kotiini.
Edevart piteli airoja koholla ilmassa uhaten: Jos vielä puhut tuolla tavalla, en pistä enää airoja veteen! Mies suuttui, kuului Haabjørg kuiskaavan. Äiti hymyili selittäen, ettei mies suinkaan ollut suutuksissaan, vaan kiltti, ihan liian kiltti. Nyt — nyt alkaa kosken kohina kuulua, nyt ollaan kohta perillä.
Koski? Mikä se on? Tuo sana oli Haabjørgille outo ja tuntematon.
Iso joki, joka putoaa jyrkkää seinää alaspäin, paljon vettä ja paljon valkoista vaahtoa. Voi, se on niin kaunista, saat uskoa! Mennään huomenna sitä katsomaan… Heidän ehdittyään lahdenpohjukkaan ja rakennusten ilmestyessä näkyviin Lovise Magrete huudahti: Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hän pudisti päätään tuijottaen tuijottamasta päästyäänkin. Tännekö…? kysyi Haabjørg.
Niin. Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hyvä Luoja, kuinka hauska on nähdä taas kaikkea! Tuossa on kaikki vanhalla paikallaan. Ja Lovise Magrete luetteli kuin ulkomuistista: Tuparakennus, navetta, heinälato, halkovaja, pesulaituri, niityt. Mutta nyt ne ovat peltona? Niin, vastasi Edevart. Vähän ohraa ja perunaa. Täällä minä kävelin rakennusten väliä toimitellen töitäni ja tietämättä muusta mitään, katselin tuntureille, katsoin taivasta, tuijotin lahdelle, hoitelin elukoita, tein kaikkea, mihin olin tottunut. Päivät kuluivat. Kuuletko kosken kohinaa, Haabjørg? Se pauhaa… Täällä on kaunista, sanoi Haabjørg. Äiti kietaisi käsivartensa lapsen ympärille huudahtaen kiihkeästi: Vai niin sinusta tuntuu? Niin, niin, kyllä täällä on kaunista!
Ja koko ajan kiivetessään rantatietä tupaan Lovise Magrete muisteli pieniä muistojaan, väliin kyynelet silmissään, väliin taas hymyillen: Tässä juuri sain tikun jalkaani. Olin silloin kahdenkymmenen ikäinen ja niin notkea, että vedin tikun pois hampaillani. —
Miehestä ei sanaakaan.
V
Keskiyöllä seisoo Haabjørg keskellä pihamaata, huutaa äitiään. Lapsi on herännyt vieraan katon alla ja tuntenut olonsa oudoksi, niin että on kipaissut pihalle. Nyt hän seisoo paljaan taivaan alla valkoisessa yöpaidassaan, joka ulottuu nilkkoihin asti. Muuta hänellä ei olekaan yllään, kaste kostuttaa paljaita jalkoja. Ulkona on sinertävä hämy, pohjolan kesäyö.
Äiti!