Edevart hymyilee: Saathan sinä sen!
Se ei tehnyt asiaa sen paremmaksi. Mutta lopuksi kaikki kuitenkin korjautui: Niinkö vähän välität Doppenista, että olet valmis antamaan sen pois?
Sinulle — kyllä. Ja oltuaan hetkisen varovasti ääneti Edevart rohkenee kysäistä: Etkö luulisi meidän voivan pitää sitä yhdessä?
Lovise Magrete pysähtyy, painaa katseensa maahan ja vastaa hiljaa:
Uskon.
Se oli vapauttava sana. Edevart kietaisee käsivartensa Lovise Magreten vartalolle rakastuneena, kiihkeänä, ja suutelee häntä oitis. Nainen käy levottomaksi, katsoo, missä Haabjørg on, kuiskaa: Lapsi voi nähdä!
Olipa nyt joutavaa, ettei saatu olla kahden!
Siihen Lovise Magrete vastaa hymyillen: Sinä olet yhtä hupsu kuin ennenkin!
He huutavat Haabjørgin luokseen loppumatkaksi. Putouksen partaalla kaikki kolme pysähtyvät. Haabjørg jää katsoa tuijottamaan suu auki, sanomatta sanaakaan. Kukaan ei muuten kuulisikaan puhetta. Kosken pauhu peittää kaikki muut äänet kuulumattomiin, lapsi seisoo ihmetyksestä mykistyneenä, jännittyneenä, ruumis hieman etunojassa. Edevart tarttuu varmuuden vuoksi hänen käteensä.
Koski syöksyy ylhäältä kuin suunnattoman suuresta suppilosta, putoaa pystysuoraan alas, murtuu matkallaan kallionkielekkeisiin ja ryöppyää lopuksi syvyyteen kiehuvana, kuohuvana vaahtona. Kuilusta nousee usvaa, sen pohjalla pauhaa, kohisee, jymisee. Tuntuu aivan kuin ukkonen asustaisi kuilun pohjassa ja jyrisisi ja jymisisi siellä pääsemättä koskaan ylös.
Edevart katsahtaa lapseen. Tämän tukka on aivan kostea. Hän aikoo vetää lasta vähän kauemmaksi, mutta tämä ponnistelee vastaan, pyrkii vain yhäkin lähemmäs kuilun reunaa. Edevartin täytyy hellävaroin väkisinkin pidättää häntä.