Lovise Magrete on pistäytynyt metsään. Edevart on pikku tyttönsä kanssa kahden. Hän ei voi hillitä itseään, vaan silittää hiljalleen lapsen tukkaa ikään kuin osoittaakseen sen käyneen kosteaksi. Lapsi ei välitä siitä. Edevart painaa poskensa tämän poskeen kiinni, ja kun tämä on siinä niin mukavasti, hän suutelee sitä. Tyttönen katsahtaa häneen ja käsittää asian niin, että Edevart tahtoo sillä tavalla oikein pyytämällä pyytää häntä tottelemaan ja tulemaan kiltisti pois. Eikä hän enää vastustele.
He poistuvat muutaman askelen päähän, niin että voivat jälleen puhella keskenään. Eikö se ollut kaunista? Edevart kysyy samaa toistamiseen saamatta vastausta. Kosken näkeminen on varmaan ollut lapselle liian suuri ja väkevä elämys. Edevart näkee Lovise Magreten istuvan mättäällä kädet helmassa. Lapsi juoksee äitinsä luo, ja Edevartia alkaa kovin pelottaa. Hän tuntee aivan kuin herpautuvansa ajatellessaan, että lapsi ehkä kertoo, mitä hän teki. Hän huutaa hoihkaisee rohkaistakseen itseään.
Lovise Magrete nyökkää hymyillen: Haabjørg kertoo sinun häntä suudelleen.
Edevart änkyttää arkana ja punastellen:… pyrki niin lähelle kuilun reunaa, että se oli vaarallista, enkä tiennyt, mitä minun oli tehtävä saadakseni…
Se oli oikein hyvä keino. Selitin sen jo hänellekin.
Kotimatkalla Haabjørg on taas ensimmäisenä, aikaihmiset tulevat jäljestä. He puhelevat jokapäiväisistä asioista, kävelevät hitaasti. Lovise Magrete: Eikö sinulla olekin oikein komea koski? — Onpa niinkin, meillä on oikein komea koski. — En tahtoisi katsoa siihen kauan yhteen menoon, se näyttää kumman autiolta. — Mikä näyttää autiolta? — Koski. Se vain pauhaa ja kuohuu, se tuntui niin oudolta ja ahdistavalta, että mieleni teki ihan itkeä ja lähteä pois teidän luotanne.
Moisesta hämärästä lauseesta Edevart ei ymmärrä mitään, joten hän ei vastaa sanaakaan. Ei hän huomaa sitäkään, että Lovise Magrete ottaa maasta metsätähden ja pistää sen hänen napinreikäänsä. Poldenissa ei tehty niin, hän ei ollut tottunut semmoiseen. Mutta sen hän tuntee väkevästi, että tuo toinen tulee aivan hänen viereensä; tämän kasvot ovat melkein kiinni hänen omissaan, hän tuntee tämän hengityksen. Edevartin läpi hulvahtaa tulikuuma laine, hän sulkee Lovise Magreten syleilyynsä kuin ainoan, kalleimman aarteensa. He huohottavat kumpikin raskaasti. Sitten Lovise Magrete käy jälleen levottomaksi, katsoo, ettei vain Haabjørg satu näkemään.
Illan he puuhailevat kotona. Edevart pilkkoo puita, Lovise Magrete laittaa ruokaa, kattaa pöydän, tulee hakemaan häntä syömään, seisoo siinä nuorena ja kauniina ja puhelee kuin rakastetulleen, kuin miehelleen. Suurenmoinen, verraton hetki! He menevät käsi kädessä tupaan.
Ja illallisen syötyään Haabjørgiä rupeaa nukuttamaan päivän kaikkien puuhien ja touhujen jälkeen. Lapsi menee vuoteeseensa. Aikuiset ovat vapaat…
Niin kului muutama päivä.