<tb>
Silloin ei ollut hätääkään, kun Lovise Magrete oli lempeä ja hellä. Pahempi vain, että hän tahtoi yhä useammin kauppaan, puhelemaan Amerikasta. Kaupassa hän tapasi myös Anders Vaaden, niin että heitä nyt oli kolme juttutoveria. Anders Vaade, sama mies, jonka Lovise Magrete oli tullessaan tavannut laiturilla, oli samaa mieltä kuin Lorensenkin vanhasta kodistaan, johon oli palannut takaisin. Hän ei täällä viihtynyt, vaan oli käynyt rauhattomaksi ja tyytymättömäksi, toimitti talossaan ainoastaan välttämättömimmät työt, multasi perunan ja pilkkoi puut, mutta vetelehti loput aikansa jouten.
Taaskin Edevartin aivoihin iski hämärä ajatus: Mitä Lovise Magretalla oli tekemistä noiden kahden Amerikasta palanneen miehen kanssa? Mitä ihmeen salaisuuksia nämä tälle uskoivat? Tullessaan kaupasta kotiin Lovise Magrete yhä vain ajatteli asioita, joista nuo herrat olivat puhuneet, oli miettiväisen näköinen, melkeinpä alakuloinen. Hänen täytyi äkisti tempautua irti ajatuksistaan muistaakseen pienet kotoiset askareensa ja sanoa: No mutta, ihanhan unohdan, että meillä on nälkä!
Heidän kolmannen kerran palatessaan kaupasta Edevart ei enää jaksanut ymmärtää muuta kuin että hänen täytyy avoimesti puhua Lovise Magreten kanssa kaikesta. Niinpä hän kysyi: Mikä tuo Anders Vaade on miehiään? Onko hänkin Amerikanaikaisia tuttujasi?
Sekä Amerikanaikaisia että vanhempiakin, näet on kotoisin täältä samasta kylästä ja oli mukana silloin, kun menimme Amerikkaan. Samoin kuin Lorensenkin; oltiin tuttuja siellä koko ajan, tavattiin usein sekä piknikillä että kotonakin. Luulenpa melkein kummankin herran olleen minuun vähän rakastunut, hihhihhii!
Eikö Lovise Magreten puhetapa tuntunut hieman kevyeltä? Oliko tuo entisajan suloista viattomuutta? Edevart häpesi tämän puolesta ja tunsi mielensä kovin raskaaksi. Lovise Magreten katsoessa häneen kuin nähdäkseen, eikö hän ymmärtänyt leikkiä, hänen täytyi hymyillä kysyessään: Vai olivat rakastuneet sinuun; mitäs miehesi siitä sanoi?
Toinen vastasi vältellen: Miehenikö — — —? Kuule Haabjørg, menepä hakemaan sylyksellinen puita äidille! Ja lapsen ehdittyä ovesta ulos hän jatkoi: Mieheni, niin — hävisi luotamme ja joutui kai jonnekin; emme tiedä, miten hänen lopulta kävi, mutta ei häntä kuulunut takaisin.
Yhä tuo sama kevyt sävy, äänessä ei tuntunut säälin eikä lempeyden hiventäkään. Tuo kuulosti aivan toisenlaiselta kuin ennen muinoin, jolloin Lovise Magrete kynsin hampain puolusti miestään. Kuulin, että olet hänestä erossa.
Totta kai olen hänestä erossa. Eihän se olisi kuitenkaan toimittanut enää mitään. Ja kaikkien mielestä minun oli tehtävä niin. Oliko se sinusta pahasti tehty? Eihän toki!
Siltä kuitenkin tuntuu.