Herra varjelkoon, mitä sinä puhut! Sillä jollet sinä olisi hänestä laillisessa erossa, niin miten meidän kävisi! Sinä ja minä kai asetumme elämään ja asumaan Doppeniin! Eikö asia ole niin?
Pikku Haabjørg toi samassa puusylyksen sisään. Äiti käski hänen mennä tupaan kattamaan pöytää.
Lovise Magrete tuumi hyvän tuokion ennen kuin sanoi: Doppeniin, niinkö? Mutta emmehän voi jäädä tännekään iäksi päiväksi, emme ainakaan tällä tavalla, aioin sanoa. Ihmiset voivat ruveta puhumaan. Niin, mitäs tuumit? kysyi Edevart. Entä mitä sinä itse…?
Minä tahdon, että mennään naimisiin. Siinä kaikki. Niin, virkkoi Lovise
Magrete hiljaa. Asia on vain niinkin, että minulla on lapsia myös
Amerikassa. Et sinä halua lähteä sinne?
Minäkö Amerikkaan! Se pääsi melkein huutona Edevartin huulilta. Sitä toki kaikkein viimeiseksi…
Siinä nyt näet! virkkoi Lovise Magrete.
Mitä minä muka näen? En ymmärrä.
Sanoinpahan vain.
Tahdotko sinä siis lähteä sinne takaisin?
En tiedä itsekään. Väliin kyllä tekee mieleni. Mutta asuisin mielelläni jossakin kaupungissa, Norjassa tai missä vain sinun mielestäsi olisi parempi.