Eipä ei. Kaikki näytti yhtä mahdottomalta, mikään ei enää tuntunut Lovise Magreten mielestä olevan niinkuin olisi pitänyt olla. Eivät he voineet enää kunnolla olla Doppenissakaan. No missäs sitten? Jossakin muualla, ehkä mieluummin monessa paikassa, aina vähän aikaa paikassaan. Lovise Magretekin oli kuin juureton puu, hänkään ei tuntenut enää olevansa erikoisesti kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan saattoi olla kaikkialla kuin kotonaan eikä taas missään oikein kotonaan. Edevart tuumi neuvotonna: En tiedä sitten!
Lovise Magrete käänsi kelkkansa. Häntä alkoi kaduttaa, niin että hän selitti olleensa väärässä. Nyt hän ykskaks muuttui jälleen samaksi herttaiseksi, suloiseksi rakastetuksi, joka hyväili ja lohdutteli Edevartia puhellen: Älä ole huolissasi, kyllä kaikki vielä selviää!
Mutta miten? Pari viikkoa sitten he olivat sopineet niin, että menevät naimisiin ja asuvat Doppenissa. Mutta nyt se ei enää tuntunutkaan varmalta, kaikkea muuta, muutamassa päivässä kaikki oli muuttunut. Talon entinen emäntä oli käynyt niin horjuvaksi ja huikentelevaksi, että sanoi haluavansa kaupunkiin. Mikä ihme saattoi Lovise Magrete Doppenia houkutella kaupunkiin? Ja sitten hän alkoi ykskaks puhua Amerikassa olevista lapsistaan, joita ei ollut sitä ennen muistanut sanallakaan mainita ja jotka jo olivat aikaihmisiä! Hän oli saanut näiltä kirjeen. He kirjoittivat englanniksi kertoen voivansa hyvin ja saaneensa palkankorotusta, niin että heillä oli olo kuin herran kukkarossa. Nuo amerikkalaistuneet nuoret eivät kaipailleet äitiään enempää kuin silloinkaan, kun tämä matkusti heidän luotaan; ja eikös hänellä sitä paitsi ollut lapsi mukanaankin?
Niin, mitä ihmettä oli tehtävä? Side oli katkeamaisillaan.
Ja ihmeellistä, ihmeellistä, mutta Edevart ei tuntenut lysähtävänsä kokoon, ei tuntenut musertuvansa tämän ajatuksen painosta, vaan jaksoi sietää tämänkin kiusallisen epätietoisuuden pystypäin. Kierrellessään maailmalla paikasta toiseen hän oli käynyt kuin rikkinäiseksi, välinpitämättömäksi; hänessä ei ollut enää lujuutta, mikään ei tuntunut enää todella vakavasti henkeen ja vereen saakka. Vaikea arvata, mitä Lovise Magrete voisi lopuksi keksiä, mutta missään tapauksessa ei pahempaa kuin lähteä uudelleen maasta pois. Missään tapauksessa ei pahempaa — —
Edevart meni ulos. Pikku Haabjørg tuli hetken perästä hakemaan häntä ruoalle, mutta hän vain kiitti kauniisti. Oliko hän odottanut, että Lovise Magrete itse tulisi pyytämään, jotta he olisivat menneet sisään käsi kädessä? Mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Eipä niin! Moni asia oli toisin kuin ennen.
Edevart oli kuin myyty mies. Oliko hän tahdoton raukka, joka alistui mihin vain? Se ei ollut hänen tapaistaan. Hänen tunne-elämänsä oli tylsynyt, mutta järjenjuoksua ei vaivannut mikään nyt enempää kuin ennenkään. Kävellessään karjapolkua ja painuessaan metsään hän tunsi päänsä kylmäksi ja ajatuksensa selviksi: hän ei voi saada elatustaan pahaisesta Doppenista, ja yhtä mahdotonta on asettua asumaan tänne ja harjoittaa samalla elinkeinoaan Poldenissa. Hänen elämänsä oli umpikujassa, totta totisesti.
Entä Lovise Magrete, oliko hänen laitansa sen paremmin? Edevart oli koko mestari päässälaskussa ja osasi oikein asettaa ilmiöt ja tapahtumat rinnakkain. Hän muisteli Lovise Magretea mielessään siitä päivästä lähtien, jolloin he soutivat Doppeniin, hänelle tämä oli niin hellä ja suloinen. Ja sitten ilta, ensimmäinen, huumaava ilta: Lovise Magrete oli ollut ihana, mutta kaikki oli ennakolta harkittua. Miten muutenkaan se saattoi olla, koska se ei kestänyt? Se oli ennakolta harkittua. Hän vain yritti herättää henkiin sen Lovise Magreten, jota Edevart oli rakastanut vuosia sitten. Tämä istui veneessä tuntien olevansa toinen, mutta koetti miellyttää Edevartia yrittämällä kaikin tavoin olla sama kuin ennen. Taivas varjelkoon, kuten hänen ennen oli tapana sanoa, kuinka hän voisi olla tekemättä niin, kun toinen istui siinä soututeljolla noin odottavana ja luottavana. Lovise Magrete ei voi — Herra varjelkoon! — mitenkään pettää Edevartia, odottakoon vain, että päästään maihin! Mutta yritys kävi ylivoimaiseksi. Lovise Magrete-parka! Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi.
Edevart pyörsi ympäri ja meni suoraan tupaan ruveten uudelleen puhelemaan Lovise Magreten kanssa. Tämä oli vielä kaupunkilaistamineissaan. Mitä meidän on tehtävä? hän kysyi istahtaen penkille. Mitä sinä tuumit?
No mutta kuule, sinä otat kaiken liian raskaasti, vastasi Lovise Magrete. Kuulehan nyt: sinä et varmaankaan pidä siitä, että minä tulen mukaasi kauppaan, enkä aiokaan enää tulla mukaasi.