Niinpä niin. Mutta mitä meidän sitten on sinun mielestäsi tehtävä, kuuletko? tiukkasi Edevart epätoivoissaan. Tahdotko taas lähteä pois minun luotani?
Lovise Magrete ei teeskennellyt, hän oli todella niin pahoilla mielin, että purskahti itkuun. Mitäpä minä osaan sanoa? En toki pois sinun luotasi. Mutta emme voi elää täälläkään.
Edevart: Minä lähden heti kotiin ja pistän siellä rakennustyöt käyntiin. Tuletko mukaan?
Tulen. Ehkäpä on parasta niin; en tiedä.
Ei siis mitään ratkaisua, ei ainoaakaan lujaa, järkähtämätöntä sanaa. Ei, Lovise Magrete alkoi taaskin puhella, kuinka hyvä ja kiltti Edevart oli ollut hänelle, kuinka kalliina hän tätä oli pitänyt. Kuinka hän voisi olla tekemättä mitään Edevartin vuoksi! Lovise Magrete kävi hermostuneen kiihkeäksi, kavahti hänen kaulaansa, itki ja nauroi yhtaikaa, suuteli häntä ujostelematta intohimoisesti, luvaten olla hänelle illalla oikein hyvä — —
Lovise Magrete ei totta totisesti ollut yhtä ujo ja arka kuin ennen.
Vakavasta keskustelusta ei tullut mitään. Lovise Magrete rauhoittui vähitellen, hänen mielenkuohunsa asettui ja hän irrottautui Edevartin syleilystä. Hän alkoi nyt tehdä pilkkaa kangaspuista, jotka yhä vielä olivat tuvassa. Niin, niin, vanha toveri, tässä olet yhä vieläkin; emme voineet ottaa sinua mukaan lähtiessämme emmekä saaneet sinua kaupaksikaan, niin että sait jäädä siihen seistä kököttämään. Eivätkö ne ole hullunkurisen näköiset? hän kysyi sitten Edevartilta.
Ennen kudoit kauniita vuodepeitteitä.
Kyllähän ne kelpasivat täällä kotona… Ei, en voisi kuvitellakaan, että pitäisi ruveta uudestaan istua kököttämään kangaspuiden ääressä ja lyömään kankaaseen kuderihmaa toisensa perästä. On unohtunut koko se taito.
Ja huvikseen Lovise Magrete istahti kangaspuiden istuimelle, nykäisi kerran, pari kaidepuuta ja hymyili sitten säälivästi moisille "lapsellisille vehkeille".