Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen. Edevartin mieleen johtui aika, jolloin tämä näytteli hänelle aittansa aarteita; niitä oli silloin olevinaan niin paljon, että kannatti oikein ylpeillä. Aitassa oli vuodepeitteitä, muutamia lampaannahkoja ja kotikutoinen pyhähame. Puupytyssä oli vähän voita, mutta silloin se ei ollut tuntunut suinkaan vähältä, kaikkea vielä! ja Edevart oli lausunut julki ihmettelynsä sanomalla "suurenmoista"! Päivälliseksi hän sai puuroa ja maitoa. Hän muisti selvään sen päivän.
Oliko nyt laitaa ruveta pilkkaamaan samoja kangaspuita, jotka olivat pitäneet hengissä sekä Lovise Magreten itsensä että molemmat lapset monet vuodet? Tuo jo oli typeryyttä ja joutavaa pöyhkeilyä. Edevartin pisti vihaksi. Hän tuli tarkanneeksi, miten Lovise Magrete nousi kangaspuiden istuimelle. Tämä istuutui siihen molemmat jalat visusti yhdessä, jotta näyttäisi oikein hienolta, vaikka oli juuri vähää ennen luvannut hänelle hehkuvan kuuman illan täynnä välitöntä antaumusta. Lovise Magrete oli oppinut teeskentelyä ja joutavia kujeita. Hänen näyttäessään pitsialushameen helmaa jalat olivat olleet niin tiukasti yhdessä kuin jos ne olisivat olleet pihdeillä puristettu vastakkain. Mutta miten hän ennen aikaan nousi kangaspuiden ääreen? Heilautti ensin toista, sitten toista jalkaa, ohuen hameen painuessa tiukasti lanteiden mukaan. Yläruumis notkahti pari kertaa, ja samassa hän jo istui paikallaan. Terve ja kaunis nuoruus kangaspuiden istuimella.
Edevart neuvotteli Augustin kanssa selittäen joutuneensa pahaan pälkääseen, joka kiusasi häntä ja sai hänen mielensä levottomaksi. Mutta Augustilla itsellään oli liian monta rautaa tulessa. Hän ei voinut lähteä työstään Knoffilta vielä pitkään aikaan. Hänellä oli olevinaan jotakin erikoista hommaa, mutta pääomaa puuttui. Niin, saattoiko Edevart arvata, mitä August hautoi aivoissaan?
Edevart ajatteli ainoastaan omia asioitaan: Näyttää siltä, että tästä on lähdettävä pistäytymään Poldenissa ja rakennettava siellä vähän.
Mutta sitä sinä et kyllä ymmärrä ollenkaan, mitä minä nyt hommailen, selitti August toistamiseen. Katsopas tätä! hän sanoi ottaen taskustaan ruskean kiven.
Edevart ei ollut nykyisin sellaisella tuulella, jolloin ymmärretään leikkiä ja pilantekoa. Hän ei ollut näkevinäänkään koko kiveä, vaan toisti, että hänen on lähdettävä kotiin rakennuspuuhiin.
Vai aiot rakentaa! Onko sinulla siihen varoja? kysäisi August vihdoinkin. Sitten voit kai lainata vähän minullekin, sillä olen nyt niin tiukalla. Sitä Augustia! Hän oli koko peijakas miehekseen. Vähän erikoinen kyllä ja epävakainen, joskus hurjakin, mutta sukkelatuumainen.
Ei toki Edevartilla ollut rahoja lainata. Ei hänellä ollut varoja rakennuttamiseenkaan. Hänellä oli itsellään työ ja tekeminen siinä, miten suoriutuisi kaikesta.
Nostapa tuota kiveä! pyysi August. Ota se käteesi!
Edevart otti kiven käteensä päästäen sen sitten putoamaan. Ja Augustin purskahtaessa nauruun hän mutisi veltosti: Olipa koko painava.