August: Älä yritäkään lähteä, ennen kuin minä saan kuulla, mitä näissä kivissä oikein on. Sillä jos niissä on kallisarvoista metallia, annan sinulle kyllä rakennusrahat. Mutta mitä sinä oikein aiot rakentaa? Eikö kauppasi ole tarpeeksi iso ennestään?
Asia on sillä tavalla, etten voi lähteä kotiin — hänen ja lapsen kanssa, kun ei minulla ole huoneita, mihin heidät sijoittaa.
Tietysti näissä kivissä voi olla vain lyijyä ja ties' mitä roskaa, tuumi August mietteissään. Silloin koko vaivannäkö on mennyt aivan hukkaan. Lähetyskin tuli kalliiksi, se laatikko, pahus! painoi niin vietävästi. Jollen olisi saanut sitä lähetetyksi tutun laivamiehen mukana, ne olisivat vielä tänäkin päivänä täällä.
Edevart ei heti ymmärtänyt, vaan ihmetteli: Mutta eihän niiden lähettäminen silloin tullut mitään maksamaan?
Vai ei tullut mitään maksamaan? Ikään kuin minun ei olisi täytynyt antaa miehelle kelloani vaivojen palkaksi.
Annoitko pois kellosi? huudahti Edevart hämmästyneenä.
Älä luule minun siitä välittävän! Jos kivissä kerran on kultaa, minulla on niitä kokonainen vuori, ja silloin voin pistää kellon vaikka jokikisen norjalaisen käteen. Enempää en sano.
Helkkariin kaikki kivet, olivatpa miten ruskeita ja raskaita tahansa! Edevart huomasi toverin itsensä olevan tällä haavaa rahattomana, joten tämä ei kyennyt auttamaan. Hän siis nyökkäsi vain ja lähti tiehensä. Mutta käveltyään kappaleen matkaa hän näytti äkkiä muistavan jotakin ja palasi samoja jälkiään takaisin Augustin luo ja sanoi tälle:
Kuulehan, sinähän sanoit hukanneesi kellosi? Hukanneeniko? Missä?
Milloin?
Kerran kalamatkalla. Ja että Magnus oli ottanut sen. Niin — ei, löysin sen. Olin pistänyt sen häntä pelatessani lukon taa.