Siis sinulla ei ollut sitä mukanasi koko kalamatkalla? Ei ollut. Mutta et kai aio mennä kieli pitkällä kertomaan, mitä nyt olen sinulle puhunut? Magnuksestako?
Hiiteen koko Magnus! Eikä kuin siitä, mitä olen löytänyt vuoresta. Älä hiisku siitä sanaakaan! Sillä jos joku pääsee siitä kärylle, silloin kaikki ryntäävät suinpäin lainaamaan minulta rahaa. Tahtovat lainata 5 talaria ja enemmänkin, naisväki varsinkin; he ovat kaikkein pahimpia, heistä ei tahdo päästä eroon pelillä eikä millään. Lainasin kultasormuksenikin yhdelle heistä, mutta luuletko minun saaneen sitä takaisin? Terve menoa vain! Mutta tunnustelehan, eikö näissä kivissä ole pinnassa ikään kuin hiukkasen rasvaa? virkkoi August lopuksi ojentaen kiven taaskin Edevartille.
Siltä tuntuu. Entä sitten? i
Sitten se on oikeaa lajia. Kuta rasvaisemmalta lohkare tuntuu, sitä enemmän siinä on metallia. Olen ollut maailmassa monessakin paikassa, niin että tiedän yhtä jos toistakin. Sitä ei käy kieltäminen.
Sain käsiini magneetin, mutta näitä kiviä se ei vedä puoleensa. Siispä niissä ei ole semmoista kuin rautaa. Mitä sitten luulet niissä voivan olla? Sitä en tiedä. Mutta ei magneetti vedä kultaakaan. Voit koettaa sormukseesi.
No niin. Haasteltiin siinä kivistä pitkin jos poikinkin, mutta Edevart ei enää antanut Augustin puheiden mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Hän kysäisi jo: Uskot siis varmasti löytäneesi vuoresta jotakin?
Uskonko löytäneeni? huudahti August. Voi hyvä ystävä, oletko tullut ihan sokeaksi ja hulluksi? Etkö itse näe? Mutta sen sinulle sanon, että älä hievahda täältä minnekään, ennen kuin minä olen saanut vastauksen Trondheimista. En tahdo kuulla puhuttavankaan siitä, että lähtisit minun luotani tyhjin käsin, muista se! Vai aiot ruveta rakentamaan? No niin, sitten sinun on rakennettava kerrassaan kunnolla eikä mitään joutavanpäiväistä.
Edevart souti takaisin Doppeniin ja alkoi jälleen viettää entistä vetelehtivää elämäänsä. Augustin tapaaminen oli saanut hänet keveämmälle mielelle. Toverin usko ja luottamus noihin merkillisiin kiviin sai Edevartinkin horjumaan, niin että hän ajatteli itsekseen: Herra hänet tiesi, lienee vaikka löytänyt kultaa; ei sitä Augustia tiedä, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta Edevart oli ennen kaikkea saanut lykkäystä. Tuntui kovin mukavalta ajatella, ettei huomenna tarvinnut lähteä vielä matkaan, sillä olisi ollut kovin vaikea ja perin vaivalloista tehdä ratkaisevaa päätöstä. Niinpä hän ilmoitti Lovise Magretelle, että matka täytyy jättää hiukan tuonnemmaksi, sillä hän odottaa jotakin.
VI
Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti, vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain narraa? — En narraa, saat nähdä!