Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain sanoneeksi.
Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen: Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!
Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.
He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään.
Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.
Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein…?
Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen puhella.
Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä. Odottavat jo minua.
Ketkä?
Matkaseurani.
Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin hakenut leipääkin.