On. Mies katosi teille tietämättömille.
Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä ole huomannut mitään sellaista.
Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim on?
Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan nuotalla… vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.
Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan onni matkassaan.
Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi kokeilemaan merilevällä.
Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?
En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor…
Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.
Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.