Niin. Olen kyllä, mutta —
Mutta tahdot takaisin hänen luokseen?
Mitä minun on tehtävä? Enhän voi jättää häntä yksin.
Vai sillä tavalla!
Edevart nyökäytti päätään vaipuen mietteisiinsä. Mutta tosiasiassa hän ei masentunut tästä sen pahemmin. Uutinen ei häntä musertanut, päinvastoin tuntui kuin vapautukselta. Nyt oli vihdoinkin päästy tästä ainaisesta epävarmuudesta!
Ymmärrät siis itsekin, ettemme voi enää odottaa.
Edevart ihmetteli: Niin — mutta eikös ollut tarkoitus, että minä tulen mukaan?
Niin — etkö sitten voi tulla?
Mitä — mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?
Lovise Magrete alkoi samassa silmänräpäyksessä harkita, miten parhaiten pääsisi peruutumaan. Hän oli niin sukkela ja nopea keksimään, että nytkin oitis alkoi selittää: