Ottaisinpa mielelläni nyt ryypyn, jos vain saisin.
Etkö voi täältä saada?
En voi. Eikä siitä olisi apuakaan. Lovise Magrete — Lovise Magrete — Lovise Magrete — hän kuiskaili kuin muistoihinsa vaipuneena huojuttaen päätään.
Lovise Magrete itse valahti kalpeaksi joutuen ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän tahtoi auttaa toista, sanoa jonkin osaaottavan sanan: Olet liian heikko lähteäksesi meidän mukaamme, hän virkkoi sitten yhtäkkiä.
Olen vähän huonovointinen, tämä tuli niin äkkiä.
Olet liiaksi rasittunut, sanoi Lovise Magrete laupiaasti. Parempi, että soudat kotiin ja paneudut oikein vuoteeseen.
Hävettää niin — —
Voi ei, ei, älä ajattele niin. Huomisiltanahan jo ollaan Doppenissa.
Silloin Edevartin voimat pettivät. Hän kääntyi poispäin, mutisten:
Mutta minä en ole siellä.
Lohduttaakseen Lovise Magrete teeskenteli iloisempaa ja reippaampaa kuin olikaan, lupasi kirjoittaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta koko elämässäni, sen saat uskoa.