Mutta kaikkeen tottuu.
Päivät menivät menojaan, aika kului. Edevart sai Lovise Margretelta kirjeen. Nyt tämä oli lähdössä, mutta aikoi kyllä tulla takaisin. Niin kirjeessä oli. Voi, niin rakas ja niin herttainen kirje; hiukan se kylläkin oli hätäinen ja hiukan epäjohdonmukainen, aivan kuten sen kirjoittajakin. Se siunattu ihminen ei sentään lähtenyt hänen luotaan kuin karkulainen, vaan ajatteli häntä ja olisi järjestänyt kaiken hänen parhaakseen, mutta se ei käynyt päinsä. Mutta kuulehan nyt! Romeo oli taas niin ihastunut Haabjørgiin ja antoi tälle vaikka mitä eikä tahtonut laskea lasta ollenkaan pois, ja lopuksi itse rouva Knoff oli käynyt kysymässä, eikö Haabjørg voisi jäädä Norjaan heidän luokseen, hänellä olisi siellä hyvä olla. Lovise Magrete oli ihmetellyt ja päivitellyt ja ajatellut asiaa; ehkäpä Edevartin vuoksi, tämä ei olisi silloin niin yksin… Mutta luuletko niiden ihmisten sittenkään osoittaneen sen vertaa ihmistapoja, että olisivat pyytäneet minua, lapsen äitiä, käymään sisään? Mitäs arvelet? Sillä jos he kerran aikoivat saada hänet taivutetuksi niin suureen uhraukseen, ei kai moinen kunnia olisi ollut lapsen äidille liikaa. Mutta eipäs! Hänen, Lovise Magreten, olisi vain ollut luovutettava heidän huostaansa lapsensa, oma lihansa ja verensä! Eikä sillä hyvä; sillä jos he nyt olisivat saaneet Haabjørgin kynsiinsä, eivät varmaankaan olisi päästäneet tätä enää pois, ja lapsen vartuttua aikuiseksi Romeo aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, joten tämä ei olisi koskaan päässyt liikkumaan minnekään eikä katselemaan ympärilleen maailmassa. Ei kiitoksia! Mitäs ajattelet, Edevart, olisiko minun pitänyt suostua siihen? Jätän sen sinun päätettäväksesi. Mutta pelkään pahoin, että jos sinä tulisit ja tahtoisit nähdä häntä, mihin sinulla on suurempi oikeus kuin kenelläkään muulla, niin hehän eivät olisi siihen suostuneet, sillä he ovat niin ylpeitä ja mahtavia, aivan kuin jumalia meidän tavallisten kuolevaisten rinnalla, eivätkä tiedä kasvatuksesta tuon taivaallista, vaikka minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin he saattavat sanoakaan… Täällä Doppenissa on nyt autiota ja ikävää, kun et sinä ole täällä. Toivon sinun päässeen hyvin kotiin, vaikka olitkin kalpea kuin kuolema. Älä ole huolissasi Haabjørgin ja minun puolestani, hyvin päästiin Doppeniin, kun Anders Vaade souti meidät tänne ja auttoi panemaan kaikki kuntoon, mutta Anders Vaadea en muista hetkeäkään, siitä saat olla varma; olisinhan voinut ajatella häntä Amerikassa, kun hän oli minuun rakastunut, mutta koskaan ei ole ollut merkkiäkään sellaisesta minun puoleltani. On totisinta totta, ettei kukaan mies voi saada minua luopumaan sinusta… Kun tulet, löydät täältä kyllä ruokatavaroita, mutta olen korjannut pois kaiken pilaantuvan ja siistinyt joka paikan. En käytä enää niitä sormuksia, ja toisen niistä pistin pöytälaatikkoon, vaikket sinä voikaan sitä käyttää, mutta anna se Paulinelle muistoksi minulta… Huomenna nousemme täällä laivaan. Älä suotta rupea pelkäämään ja valvomaan meidän tähtemme, minä olen jo senkin seitsemät kerrat ollut matkalla ja kulussa yöllä ja päivällä. Hyvästi siksi, ei iäksi, kirjoita sitten taas…
Ei halkaistua sanaa jälleen ihmisten ilmoille sukeltaneesta aviomiehestä.
<tb>
Päivät kuluivat. Edevart alkoi pelätä, että Joakim ehti palata kotiin Kvæ-vuonolta, eikä häntä juuri nyt haluttanut tavata nuorempaa veljeään. Edevart oli kerta kaikkiaan niin kurjassa kunnossa, niin masennuksissaan, että mieluimmin kartteli kaikkia ihmisiä. Pauline oli käynyt kärsimättömäksi ja alkanut tuskitella, kun ei tavaroita ruvennut kuulumaan. Missä ihmeessä ne mahtoivat viipyä? Olihan tavaroita tilattu jos kuinka paljon, niistä oli tehty oikein pitkä luettelo, mutta yhä vieläkään ei laiva-asemalta kuulunut ilmoitusta niiden saapumisesta, niin että minne ne olivat voineet joutua? Edevart sanoi lähtevänsä etelän puoleen ottamaan asiasta selvää, tyhjensi kaupan kassan rippeet taskuunsa ja lähti.
Tietenkään hän ei voinut mennä minnekään muuanne kuin Doppeniin. Hän saattoi syödä sinne jätettyjä ruokatavaroita ja istuskella sitten käsiinsä tuijotellen.
Mutta ei hän heti päässyt niinkään pitkälle. August pysäytti hänet jo laiturilla sanoen heti ensi sanoikseen: Et siis mennytkään Amerikkaan?
En mennyt, vastasi Edevart totuudenmukaisesti. En saanut matkarahoja.
August nyökäytti päätään: Sen arvasinkin.
En saanut Poldenissa mitään kaupaksi, siellä ei ole kenelläkään killinkiäkään. Tietenkin minulla on saatavia, mutta en saa niitä perityksi, ennen kuin ofotilainen maksaa kuivaajille palkat. Samainen ofotilainen lainasi minultakin muutamia talareita.