Tuokin on tuttua. Niin minäkin, ihan ilman omaa syytäni.

Eikö mitä, sinä kyllä tiesit, mitä teit, mutta minusta tuntui kuin olisi ollut liina sidottuna silmille, niin etten nähnyt mitään.

Miten niin?

Mitenkö niin? Mistä minä tiesin hänen olevan naimisissa, koska itse ei kerran puhunut siitä mitään? Sen sain tietää vasta myöhemmin, ja silloin oli jo myöhäistä.

Oliko hän naimisissa? Etkö voi sanoa, kuka hän on?

August pudisti päätään: Hän on liian korkealla oksalla.

Edevartille selvisi jotakin. Hän muisti paksun sormuksen, joka oli niin kovin iso, että sitä täytyi pitää keskisormessa, vaikka se oli siihenkin liian väljä. Tiedän, kuka se nainen on!

No sittenpähän sinun ei tarvitse suotta kysellä!

On siinäkin koko kapine naisihmiseksi! Mutta miten jouduit hänen kelkkaansa?

Älä puhu mitään! Minulla oli matkalippu Trondheimiin asti, mutta tänne vain pääsin enkä pitemmälle. Eikö se ollut kuin kohtalon sormi? Lähtiessäni laivasta maihin ja tavatessani sen naisihmisen en tuntenut täällä ristin sielua; hän kysyi, mistäpäin olin, ja kuultuaan sen hänen piti saada tietää, miksi et sinäkin tullut ja kaikkea muuta sentapaista. Ja nyt sitten minun olisi pitänyt sinulle kirjoittaa, että minusta muka oli tullut hänen rakastettunsa — hän itse niin sanoi — niin minun piti tehdä, hän penäsi, ja oli mahdottoman iloinen ja kaunis. Mistä minä olisin osannut arvata hänen olevan naimisissa? — Mutta hänhän sanoi olevansa täällä taloudenhoitajattarena, ja sitten sanoi, että minulla on kaunis kultasormus. Tahdotteko sen? kysyin silloin. Sillä lailla se kävi.