He rupesivat puhelemaan yhdestä jos toisestakin. Vuodentulosta, joka näytti ylipäänsä koko lupaavalta, kaikista uusista Amerikkaan menijöistä, joiden lähdöstä Karel oli kiukuissaan. Sekään Anders Vaade ei ole koskaan viitsinyt tehdä mitään kunnollista työtä, ihan toista maata mies kuin isänsä, joka itse oli koonnut kaiken, mitä hänellä oli. Mutta Andersin piti vain saada kävellä pitkä takki hartioilla ja olla suurta herraa mielestään. Mutta pahinta asiassa oli se, että se lurjus houkutteli mukaansa ison joukon toisiakin, osaksi nuorta, reipasta väkeä; minun oma lankonikin on joukossa. Entä sitten se Knoffin kaupan Lorensen! Koko aikana Amerikasta tultuaan ei tehnyt mitään muuta kuin haukkui Norjaa sen kuin jaksoi. Miksi ei, senkin hyväkäs, Herran nimessä pysynyt siellä, kun oli kerran sinne päässyt? Mutta saipahan vain puhutuksi monta puolipökerryksiin, se on varmaa, ja yrittäkööt nyt sitten! Kernaasti soisin heille kaikkea hyvää, mutta ei ole yhtään sanottu, tuleeko heistä siellä sen onnellisempia. Elävät siellä paremmin, sitä se Lorensen aina hoki. Miten niin paremmin? kysyin minä silloin. Silloin hänen täytyi avata leukansa ja rupesi selittämään, että siellä muka on rasvaisemmat ruoat. Oletko kuullut mokomaa! Kun ei täällä saa rusinoita ja muuta makeaa mahan täydeltä, niin pillit pussiin vain ja Amerikkaan. No, joutavat mennäkin, senkin yliloikkarit, terve menoa vain!
Edevart, joka itsekin olisi mennyt muiden mukana, jos vain olisi ollut siihen varaa, ei voinut muuta kuin nyökätä aina väliin. Sitten hän sanoi: Johtui mieleeni, että tarvitsen haravaakin; siellä Doppenissa ei ole kerrassaan mitään.
Hän sai haravan.
Nyt Karel teki yhtäkkiä kysymyksen: Vai niin, sinä siis aiot myydä
Doppenin, kuten olen kuullut?
Mitä? En minä siihen osaa sanoa mitään, vastasi Edevart ällistyneenä.
Kuka niin on sanonut?
Eipä taida ollakaan koko asiassa sen enempää perää. Romeo olisi myynyt sen sinun puolestasi, niin sanoi, ja kyseli, enkö minä olisi halukas ostamaan sitä pojilleni.
Edevart meni vähän oudon näköiseksi. Tässä oli varmasti pukinsorkka mukana! Romeo tietenkin aikoi myydä talon Edevartin velasta! En ole tullut ajatelleeksi sitä niin tarkkaan, virkkoi hän sitten, mutta muistan nyt maininneeni hänelle kerran asiasta. Sillä miehellä on oikein hevosen muisti!
Karel: Hän tarjosi taloa minulle. Mutta koski ei olisi tullut kaupassa mukana.
Niin, ei tietenkään koski — eipä tietenkään. Edevart souti kotiin entistäänkin masentuneempana. Hän oli saanut vakavan varoituksen. Mutta mitäpä hän oikeastaan olisi Doppenilla enää tehnytkään, kun kerran oli jäänyt yksin? Ottakoon Herran nimessä Romeo sen tavaravelasta!
Heti kotiin päästyään hän rupesi niittämään. Hän oli kuohuksissaan ja huhtoi voimiensa takaa; hän oli kerta kaikkiaan poissa tasapainosta. Hiki valui virtanaan. Viikate puri hyvin kasteista heinikkoa ja teki tasaista jälkeä. Kun nyt vain näkisi vielä tunnin ajan, hän saisi koko ensimmäisen saran niitetyksi. Huomenna hän levittää heinät karheelle kuivamaan, kääntelee karheen puoliltapäivin ja panee sen illalla ruoille. Ei hän suinkaan ollut poropeukalo maanviljelyksessä, niinkuin pikkuveli Joakim ehkä luuli, ei, kyllä hän tämän taidon osasi!