Edevart heittäytyi vuoteelleen täyden päivätyön tehneenä miehenä, nukkui pari tuntia ja oli taas jalkeilla.
Päivä rupesi valkenemaan. Siitä lupasi taaskin tulla lämmin poutapäivä, niin että miksi hän ei niittäisi lisää? Kestäisi vielä ehkä seitsemisen tuntia, ennen kuin kaste haihtui, niin että kyllä hän, totta vieköön, näyttää Joakimille! Väsyksissään ja oudoksestaan kankeana edellisen illan raadannasta sekä haukkaamatta palaakaan suuhunsa hän lähti jälleen niittysaroilleen.
Edevart oli kookas, väkevä mies ja tunsi jälleen pystyvänsä ja kelpaavansa johonkin. Viikate lauloi, heinä katkesi sihahtaen sen tieltä, leveä ura jäi jälkeen. Tietenkin oli vähän uskallettua niittää koko niittyä yhteen menoon, kun ei ollut takeita monen päivän poudasta, mutta hän ei hellittänyt.
Ehdittyään valmiiksi Edevart pistäytyi tupaan haukkaamaan aamiaista, laivakorppuja ja palvattua lihaa. Keitti kahviakin ja joi sen siirapilla höystettynä. Kymmenen tienoissa kaste oli haihtunut, hän rupesi levittelemään raskasta luokoa karheelle. Tässä oli parinkymmenen kuorman heinät. Hän oli lopulta niin väsynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja laskeutuessaan istumaan hän samassa vaipui uneen.
Edevart heräsi pää kylmänä ja selvänä — kerrassaan merkillisen selvänä. Yksi ja toinen asia, joka siihen saakka oli vain salaa kytenyt mielessä, kohotti nyt rohkeasti päätään. Hän ei enää pitänyt sitä vääryytenä, että Romeo nyt myi Doppenin. Vanha laina vain tuli maksettavaksi takaisin. Hän oli huiputtanut vanhaa Knoffia kalanostossa Lofooteilla monta vuotta sitten, ja nyt kaikki silloiset kaksikillinkiset palasivat takaisin oikealle omistajalleen.
Sitä myöten asia siis oli selvä.
Mutta entä Lovise Magrete? Siinä oli toinen kysymys. Ensimmäisen kerran Edevart nyt tunsi jotakin katkeruuden tapaista pyrkivän mieleensä. Olihan hän, Lovise Magrete, kuitenkin kaikitenkin tavallaan karannut hänen luotaan Anders Vaaden ja noiden toisten mukana. Niin juuri. Ja eikö ollut alusta loppuun tämän syytä, että hän, Edevart, nyt istui tässä aikuisena miehenä niin tyhjänä kuin ajatella voi, elää kituuttaen kuivalla ruoalla kuin ennen kaikkein köyhimpinä lapsuusvuosinaan? Edevartilla oli Lovise Magreten varalle oikea syntiluettelo; ihmeellistä, ihmeellistä ja hirveää, kuinka tämä oli voinutkaan niin muuttua! Edevartin täytyi jättää pois luvusta Lovise Magreten hellyys ja kiihkeät hyväilyt antaumuksen hetkinä — mutta eikö noiden samaisten hetkienkin seuralaisina aina olleet häveliäisyyden puutetta todistavat sanat ja huudahdukset, jotka tekivät ne arkipäiväisiksi ja karkeiksi? Varmaankin oli siellä kaukana maailmalla oppinut kaikenlaisia keinoja, joista Edevart oli kuullut vain kaukaista huhua ja jotka tuntuivat hänestä loukkaavilta. Lovise Magrete oli tehnyt paljon muutakin, mikä Edevartista tuntui vastenmieliseltä: hän, Edevart, itse oli jumalisesta kodista, mutta Lovise Magretesta ei ollut asia eikä mikään häpäistä pyhäpäivää istuutumalla ompelemaan juuri samalla hetkellä, jolloin pappi oli saarnatuolissa. Lovise Magrete oli käynyt mistään vaihtamattomaksi, kumman varmaksi; hyvä sekin, mutta se oli samalla perin vierasta hänen entiselle aralle viattomuudelleen. Miksi rakkauteen siveettömyyttä? Tuntuiko se Lovise Magretesta hyvältä ja mieluisalta? Tuliko hän siitä sen iloisemmaksi tai onnellisemmaksi? Se ei varmastikaan ollut turmelusta, vaan opittua mahtailua. Nuo kiharat, jotka eivät edes sopineet hänelle, hattu tiukkaan nauhoitetut kengät, kaupunkilaishepeneet hänhän käytti kaulassaankin jotakin, joka vain sai hänet näyttämään vanhemmalta ja kasvot lihavammilta eikä ollenkaan kauniilta — kaikki tuo tympäisi Edevartia. Mutta toinen ei luopunut niistä; hän oli oppinut niitä käyttämään eikä hellittänyt. Entä tuokin joutava vehkeily, että pistäpäs hänen napinreikäänsä metsätähti Sellainen kuului olevan tapana heidän piknikeillään, niin Lovise Magrete oli selittänyt ja tehnyt hänet sillä niin noloksi, ettei ollut ennen kokenut mokomaa. Saattoi myös sattua, ettei Lovise Magrete saanut mieleensä jotakin norjalaista sanaa, vaan sanoi: Mitä tämä onkaan — tiedän sen kyllä englanniksi! Tietenkin se oli täyttä totta, mutta tuntui aivan naurettavalta Fosenlandetin Doppenin entisen emännän huulilta. Entäpä sitten, vaikka osasi englantia! August osasi venättäkin, mutta eivätpähän hänen kieltään kangertaneet norjalaisetkaan sanat! Ja Lovise Magrete kävi solkkaamassa kaupassa englantiaan Anders Vaaden ja Lorensenin kanssa, niin että ihan pyrki mieltä kääntämään. Mutta taas toiselta puolen, yrittikö kertaakaan saada pikku Haabjørgiä laulamaan englantilaista laulua hänelle, Edevartille? Ei koskaan. Terve menoa vain, solkatkaa englantianne koko Atlantinmatkanne, jotta kerrankin saatte tarpeeksenne! Mutta hän itse, Edevart, olisi tällä hetkellä ollut aivan toinen mies, jollei olisi koskaan nähnyt Lovise Magretea elävillä silmillään…
Mennyttä, mennyttä kaikki.
Onneksi Edevart sai heinät korjuuseen ja kannetuksi selässään latoon, vaikka olikin tehnyt mahdollisimman typerästi niittäessään koko niityn yhdellä kertaa. Kaikki kävi hyvin, hänellä oli onni matkassaan. Koko ruumista särki niin, että täytyi vuoroin valittaa, vuoroin nauraa omaa huonouttaan, mutta se ei vaikuttanut mieleen masentavasti, päinvastoin. Iltaisin hän keitti ohrajauhopuuronsa ja pisti sen poskeensa siirappiveden kanssa. Se ei ollut lainkaan hullumpaa ruokaa, ja hän kiitti Jumalaa siitä.
Saatuaan heinät korjuuseen Edevart souti takaisin Karelin luo tekemään tiliä.