Et itse lukenut sitä?
Toinen kirjoitti sen minun puolestani, suuri Fosenlandetin kauppias.
Mattea rupesi leppymään: Olisinpa saanut sen kauppiaan korvista kiinni!
Niin, myönteli Edevart, mutta hänpä olisikin siepannut sinut syliinsä ja suudellut. Hyvin nuori ja hyvin komea mies!
No sinä olet yhä samanlainen kuin ennenkin, siltä ainakin kuulostaa! mutisi Mattea puoliääneen. Mutta saitko rahat? Miksi et kirjoittanut mitään?
Suo anteeksi. En minä ole ollenkaan kynämies.
He olivat jälleen kahden. Kumpikaan ei ollut osannut kuolettavasti loukkautua.
Miten sinun kurkkusi jaksaa? Edevart kysäisi kurillaan.
Kurkkuniko? Vai muistat senkin. Kyllä siitä tuli hyvä! Ja eikös Mattea totisesti katsonut Edevartiin perin mukavasti ja veitikkamaisen näköisenä.
Nils tuli keittiöstä samanlaisena kuin monta vuotta sittenkin. Häneen ei ollut mikään pystynyt, hän oli jättänyt kerta kaikkiaan surut ja huolet isänsä kannettavaksi. Mahtoikohan hän tietää, ettei hänen vanhalla isällään laivurilla ollut varaa ostaa täyttä lastia Lofooteilta, vaan että tämä oli parhaillaan kuivauttamassa Poldenissa lastia, jota oli vain kaksi kolmannesta? Nils tuntui olevan keittiömestarina, hän taisi näet valmistaa niin kylmät kuin lämpimätkin ruoat, jotka hänen vaimonsa sitten tarjoili vieraille. Siltä ainakin näytti; hänellä oli esiliinantapainenkin. Ei Nilskään ollut unohtanut tuota hävytöntä karhuamiskirjettä, vaan sanoi suoraan, ettei hän oikeastaan kaipaisi Edevartia kojussaan, mutta Mattea tukki hänen suunsa selittäen asian lyhyesti, mutta samalla pontevasti. Nils mutisi lopuksi: Siltä vain kuulosti, kuin en minä muka olisi pystynyt hankkimaan niitä rahoja!