Toverukset ostivat ruokaa ja ryyppäsivät olutta palanpaineeksi. August otti naukkujakin ja huusi myös Nilsiä ottamaan lasinsa, mutta Mattea ehätti väliin: Nilsillä oli muutakin tekemistä. Nilsin piti joutua keittiöön. Jo minä paistoin ohukkaat, sanoi Nils. No sitten saat pilkkoa vähän puita! Siinä ei auttanut mikään, Mattea oli sama kuin ennenkin, mutta sievän ja nuoren näköinen hän oli yhä vielä samoin kuin miehensäkin. He olivat kaunis pari, mutta Nilsin ei auttanut muu kuin totella ja lähteä keittiöön.
Tule istumaan tänne, Mattea! pyysi August.
Tämä tuli, mutta istuutui Edevartin puolelle. August naukkaili. Edevart kysyi Mattealta: Eikö sinulla ole lapsia?
Mattea: Onko mokomaa kuultu? Eikö minulla muka ole lapsia? On toki, kaksi kappaletta kotona isovanhempien luona. Vanhukset eivät malttaneet laskea heitä luotaan — ja hehän ovat siksi rikkaita, että heidän kannattaa ne pitää. Lapsiako? Sen voit uskoa.
August: Niin, minun ne eivät ole ainakaan.
Vai vielä sinun! Mattea nauroi kohti kurkkua.
Mitä sinä naurat? Eikö ole vähän omituista ajatella, että sinä istut nyt tässä näin, sinä, joka ennen olit minun hempukkani, ja nyt olet naimisissa toisen kanssa ja sinulla on lapsia ja kaikkia?
Enpä tullut sitä ajatelleeksi.
Niin, et kai tullut ajatelleeksi, kuinkapa sinä semmoista! myönteli August synkästi. Mutta entäpä jos minä ajattelisin sitä? Tässä näet minut nyt, enkä ole enää sitä enkä tätä, ei ole kultaa eikä timantteja; niin, ei minussa ole mitään silmänruokaa — — —
Edevart: Oletko ääneti, August, onhan sinulla tavaroita meidän yhteisessä kojussamme.