Edevart: Älä hulluttele. Et silloin istuisi tässä.
Vai en istuisi tässä? Mutta pitikö sen apinan levitellä koko paikkakunnalle sellaista huhua, että minä muka olen arka vesillä? Olenhan purjehtinut maailman ympäri, minulla on rahoja monessa maassa, ja tässä nyt ollaan, olla hyvä ja tulla vain vangitsemaan! Eivätpäs uskalla! Muistatko oikein sitä Magnusta? En usko sinun muistavan, sillä hänhän ei ollut mies eikä mikään, tyhjänpäiväinen puotirotta, kaikki ruuvit eivät olleet oikein tiukalla. Muistatko, miten hän pelkäsi hiiriä? Ja paras tässä sitten puhumaan, että minä muka olen arka vesillä! Mutta se nainen, kas se on toista maata. En tahdo sanoa hänen nimeään, mutta ajattelen häntä kuolinhetkellänikin vielä. Eipä silti, kielsi kieltämästä päästyäänkin, mutta kuitenkin hymyili, kun minä pyysin — hm, eikä hiiskunut sanaakaan sille apinalleen. Ensimmäisenä yönä — ei, ei puhuta siitä! Hymyili vain, mutta eipäs sanonut siitä mitään sille apinalleen. Katsohan vain, tuumin itsekseni, kyllä hän vielä tahtookin! Ja niin tulin taas seuraavana yönä, mutta silloin en häntä löytänytkään, mihin lienee pujahtanut. Etsin häntä — ei mitään. Seuraavana päivänä näin hänet taas, mutta ei toki ensimmäistä pahaa sanaa silloinkaan.
Edevart tiukkasi uudelleen: Mitä sinä sillä tarkoitit, että hoitelit
Magnuksen? Et kai sentään ampunut miestä ihan kuoliaaksi?
August: Mutta kyllä olisi sen rehellisesti ansainnut. En minä häntä ampunut ollenkaan, pehmitin vain vähän kivellä.
August alkoi olla yhä pahemmin humalassa. Edevart olisi lähtenyt pois, mutta hänen oli mahdotonta saada toveriaan mukaan. August istui muistoihinsa vaipuneena; varmaan olivat mieluisia muistoja, koskapa hän hymyili ja pudisti päätään. Ehkäpä vain keksi jotakin mielessään päästäessään mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Avatessaan taas suunsa hän rupesi kertomaan kerran Knoffeilla tekemästään kävelymatkasta, sellaisesta sunnuntaihuviretkestä; hänellä oli ollut hanuri mukanaan, ja hän oli soittanut. Kaikki kaupan myyjät olivat olleet mukana, taloudenhoitajatar, Romeo ja Julia, kaikki nuoret. Silloin sattui pikkuinen metsähiiri juosta piipertämään nurmikossa, ja eikös Magnus säikähtänyt niin, että ponnahti koholle ilmaan. — Antakaa Augustin ottaa se kiinni! huusi Romeo. — August otti sen kiinni, sen hiiren ja — hehhehheh! hän nauroi lyöden polveensa. Sitten ruvettiin syömään, oli evästä mukana, ja säilykerasiat piti paistaa eikä kukaan osannut sitä tehdä, ennen kuin August puuttui asiaan. Tuota pikaa hän muurasi takantapaisen, teki siihen tulen, pisti lihatölkit tulelle ja kun ne olivat paistuneet tarpeeksi kauan, leikkasi tölkit auki. Ja hän järjesti niin, että se apina sai viimeiseksi purkin, jossa oli metsäkanaa; siinä oli enää melkein vain pelkkää kastiketta pohjassa, ja siihen kastikkeeseen August pisti sen hiiren.
Hyi! hirvittelivät kuulijat, sillä muutama istui parhaillaan ruoalla.
Niin juuri! huusi August omasta kertomuksestaan innostuneena. Ja pyöritin vielä sitä kastikkeessa oikein kunnolla — ole hyvä, Magnus! No, Magnushan kävi jauhamaan ja otti ensin pienet lihamurenet. Mitäs tämä on? kysyi sitten. — Mikä lienee vaatetilkku tai muu joutunut sinne, voit syödä aivan huoleti. No niin, Magnus puraisi rohkeasti, mutta jopas rupesi poika syljeskelemään, ihan kuin olisi mausta tuntenut, että hiiripä se oli sittenkin.
Mutta eikö hän nähnyt ja huomannut sitä jo ennen? ihmettelivät kuulijat.
August: Ei sitä ollut kovinkaan helppo nähdä, sillä olin ottanut hiirestä luut pois, ennen kuin pistin sen kastikkeeseen.
Äänettömyys. Kukaan ei nauranut. Lopuksi joku kuului kysyvän: Mutta miksi oikein teit sellaisen sikamaisen tempun?